Kirkkoherra Mimosa Mäkisen saarna jumalanpalveluksessa 15.3.2020 - 3. paastonajan sunnuntai

- Ole sä roisto, niin mä oon poliisi. Ja niinhän me olimme.

Yksi lapsuuteni suosikkileikeistä oli poliisi & roisto -leikki, joka toi yhteen kotikadun lapset. Puolet leikkijöistä otti itselleen roiston roolin, lähti karkuun ja sujahti pihojen parhaisiin piilopaikkoihin. Toinen puoli toimi puolestaan poliisin, roistojen etsijän ja kiinniottajan roolissa. Leikin roolit olivat selkeitä ja heijastelivat lapsen tapaa nähdä maailma: maailmassa on sekä hyviksiä ja oli pahiksia. Nuoruudessa lapsuuden leikit jäivät, mutta hyvän ja pahan roolit kiehtoivat minua edelleen. Teemaa pohdiskeltiin kaveripiirissäni kirjojen, elokuvien ja tarinoiden kautta. Ei liene ihme, että Raamattu herätti minussa suurta kiinnostusta, onhan se tulvillaan kertomuksia hyvästä, pahasta ja niiden taistelusta.

Hyvän ja pahan taistelu on tänäänkin ajankohtainen teema. Tämän kolmannen paastonajan sunnuntain otsikko paljastaa taistelun voittajan kristinuskon näkökulmasta, kun aiheena on Jeesus, Pahan vallan voittaja. Puhe pahasta, henkivalloista ja Saatanasta on aina kuulunut kristillisen uskon sanavarastoon. Paastonaika, jota elämme, tarjoaa erinomaisen ajankohdan niiden tarkastelemiselle ja pohtimiselle. Pahan kanssa vaan täytyy olla erityisen varovainen ja kriittinen: se tuppaa helposti lähtemään niin sanotusti lapasesta, karkaamaan kontrollista.

Pahasta puhuttaessa on ensinnäkin ymmärrettävä, että vaikka teema kuuluu vahvasti kristilliseen uskoon, maailmankuvamme tänä päivänä on erilainen kuin Raamatun kirjoittajilla. Raamatulliset kuvaukset ja selitysmallit pahasta eivät ole yksioikoisesti siirrettävissä meidän aikaamme ja elämäämme. Se ei tarkoita sitä, etteikö pahuutta olisi. Elämänkokemusten ja kasvamisen myötä ihminen kuitenkin oppii, että hyvän ja pahan todellisuudet eivät ole niin yksioikoisia kuin lasten leikeissä ja fantasiakirjoissa. Ne ottavat mittaa toisistaan, mutta ne kietoutuvat sotkuiseksi vyyhdiksi myös minussa itsessäni, jokaisessa ihmisessä. 

Silti olen toisinaan aivan vakuuttunut siitä, että minussa on riivaaja. Enhän muuten menettäisi malttiani ja loukkaisi rakastamiani ihmisiä niin julmasti, käyttäytyisi huonosti, sanoisi ja ajattelisi niin kammottavia asioita - enhän? Vai olenko se sittenkin vain minä, oma itsekkyyteni ja taipuvaisuuteni pahuuteen? Olisi helpompaa etsiä vastausta pahuuteeni itseni ulkopuolelta, mutta jo Lutherin Martti sen tiesi: katso peiliin, se olet sinä! Lutherin ja luterilaisuuden opetuksissa pahuus ilmenee maailmassa ennen kaikkea ihmisen itsekkyytenä ja syntinä, joista ei voi vierittää vastuuta itsensä ulkopuolelle. Mutta toisaalta on myös niin, etten parhaimmassa marttyyrihengessäkään voi ottaa vastuuta kaikesta näkemästäni ja kokemastani pahuudesta. Maailmassa on paljon selittämätöntä, järjetöntä ja tarkoituksellista pahuutta. Joudun myöntämään, että maailmassa jyllää myös pahan mahti, joka laittaa uskoni hyvään ja oikeudenmukaiseen Jumalaan koetteelle elämän kärsimyksissä ja pahuudessa. 

Viime aikoina olemme saaneet kokea jotakin maailmassa jylläävästä mahdista, joka tuo mukanaan pelkoa ja kärsimystä. Myös meidän elämämme ja yhteiskuntamme on muuttunut hetkessä, kun koronavirus on kulkenut läpi maailman ja mullistanut maan toisensa jälkeen. Yhtäkkiä edessämme on uhka, jota on vaikea jäsentää: ei ole selkeää poliisia tai roistoa, ei hyvistä tai pahista. On vain virus, joka tarttuu niin poliisiin kuin roistoonkin. Tuo kasvoton virus saa fyysisten oireiden lisäksi aikaan myös henkisiä oireita, kun pelko ja paniikki nostavat päätään. 

Kriisin keskellä ihmisyyden pahimmat ja parhaimmat puolet korostuvat. Pahimmillaan pelko saa meidät näkemään toisen ihmisen uhkana ja potentiaalisena tartuttajana ja ajattelemaan ensisijaisesti vain itseämme - hamstraamaan vessapaperia ja tonnikalaa yli oman tarpeemme niin, ettei naapurille riitä. Parhaimmillaan se saa meidät puhaltamaan yhteen hiileen, ojentamaan käden - sopivan turvavälin päästä - heikoimmassa asemassa oleville, pitämään huolta toisistamme. Nämä kummatkin puolet ottavat mittaa meissä jokaisessa. Olemme hyvin konkreettisesti ihmisyyden ikuisuuskysymyksen äärellä: Kumpaa puolta me päätämme itsessämme vahvistaa, kumpaa ääntä kuunnella? 

Kriisin keskellä otetaan mittaan paitsi kehostamme, myös sielustamme: niin helposti epätoivon, synkeyden ja katkeran välinpitämättömyyden henki alkaa vallata sisimmässäni alaa. Juuri siksi on palattava perusasioiden äärelle. Vanha hengellisesti kokeneiden tien kulkijoiden ohje kristityn elämään on: Katso Kristukseen. Älä katso itseäsi ja puutteitasi, vaan katso Kristukseen. Tämä ohje on ajankohtainen juuri nyt, paaston aikana, kriisin keskellä, mutta myös ihan tavallisessa arjessa. Kun oman sielun pimeys ahdistaa tai maailman hätä lamauttaa, katso Kristukseen.

Hengellisen vastustuskyvyn lisäämiseksi kirkon on julistettava evankeliumia, saarnattava Jumalasta ja rukoiltava lakkaamatta - jotta me oppisimme katsomaan ja turvautumaan Kristukseen. Siksi kirkossa keskitytään puhumaan enemmän hyvästä kuin pahasta, Jumalasta kuin Saatanasta. Pahan todellisuudesta me kaikki saamme osamme, vaikka emme sen äärellä märehtisikään. Kirkko taistelee parhaiten pahuutta ja sen metkuja vastaan julistamalla evankeliumia, kastamalla ihmisiä kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja tekemällä kaikkea hyvää.

Tähän taisteluun meidätkin on kutsuttu - rakastamaan ja rukoilemaan. Pahan ja itsekkyyden todellisuus nujerretaan pala palalta uskomalla oikeudenmukaisuuteen, tekemällä hyvää ja rukoilemalla. Kristittyinä me saamme rukoilla maailman ja toistemme puolesta, mutta rukouksenkin kanssa on oltava vastuullinen. Sen kautta ei voi komennella Jumalaa toteuttamaan omia toiveita, eikä sen varjolla saa luvata toiselle ihmiselle parantumista, lottovoittoa tai parempaa elämää. Jumalan siunaus ei näy elämässämme niin suoraviivaisesti, että vältämme kaikki uhat ja vastoinkäymiset, vaan joskus niin, että niiden keskelläkin hän on meidän kanssamme. Jeesus itse on opettanut meitä rukoilemaan Jumalan tahdon toteutumista, jättäytymään Isän huolenpidon varaan. Määritelköön Jumala sen, mikä on parasta itse kullekin.

Vaikein taistelu pahuutta vastaan käydään ihmisen sisimmässä. Kristityn elämä onkin jatkuvaa poliisi & roisto -leikkiä oman itsensä kanssa. On uskallettava katsoa omassa sisimmässä lymyilevää pimeyttä silmästä silmään. On jahdattava sisimmässä piileskelevää roistoa, syntiä, hellittämättä ja pistettävä sille kampoihin kaikin voimin, jotta se ei pääse pahuuden valtakunnan asioille meidän kauttamme. Ja kun väsyminen ja epätoivo uhkaa, on katsottava Kristukseen. 

Kun katson Kristukseen, muistan, että Jumalan valtakunta on jo tullut esiin hänen teoissaan. Muistan, että paha on jo voitettu ja nujerrettu ristillä. Ja voitonmerkki, ristinmerkki, on piirretty kasteessa minun otsaani ja rintaani todistukseksi siitä, että pahan, synnin ja kuoleman valta on murrettu. 

Meidät on valittu Jumalan valtakuntaan, hyvisten puolelle. Tätä taistelua emme voi hävitä.