Kuulumisia kirkolta

Tällä sivulla julkaistaan ajankohtaisia juttuja, pieniä blogitekstejä ja kuulumisia Kauniaisten suomalaisen seurakunnan elämästä. Kuulumisia kirjoittelevat seurakunnan työntekijät ja vapaaehtoiset.

3-5 -vuotiaiden päiväkerholaisten kertomia satuja talvisista kuvista

Tyttö työnsi kissaa pulkassa. Ne olivat menossa pulkkamäkeen. Sitten ne laski siellä viisi kertaa. Ja sitten ne meni kotiin. Siellä ne leikki ja joi lämmintä mehua. Sitten ne menivät uudestaan ulos. Ja ne meni yökylään niiden serkulle. Sitten ne nukkui ponilakanoissa. Ja sitten ne meni kotiin. Seuraavana päivänä ne meni metsään. Sitten ne meni seuravana päivänä puistoon, kun oli kesä. Seuraavana päivänä oli taas talvi ja ne kävi pulkkamäessä. Loppu.

 

Keiju ja hauva on laittanu valon siihen yhessä. Keiju oli laittanut siivet siihen olkapäälle. Keiju ja hauva on menossa pulkkamäkeen. Sitten tuli myrsky. Lunta alkoi tulla myrskyssä. Sitten kettu puhalsi niiden talon nurin. Sitten tuli leijona, joka haukkasi siitä talosta palan. Sitten ne meni takaisin kotiinpäin pulkalla. Loppu.

 

Keiju otti ison linnun. Sitten tuli iso mörkö. Mörkö laittoi keijun suuhun. Keijua sattui. Sen pituinen se.

 

Enkeli laskee kelkalla. Linnut lentää. On talvinen ilma. Enkeli on menossa kauppaan kissan kanssa. Ne käy ostamassa kaupasta ruokaa. Ei muuta.

 

Tähtiä loisti ilmassa. Kissa ja enkeli meni keittiöön. Aurinko paistoi yöllä ja kuu oli aamulla. Kynttilä loisti valossa. "On vielä" enkeli sanoi.

 

Enkeli työnsi kissaa. Ja tuolla oli niitten koti. Tossa oli tähti. Tossa on joku vetokahva. Enkeli ja kissa oli menossa kotiin. Kotona ne leikkii soittamista. Loppu.

 

Enkeli rapsuttaa hevosta. Niillä on lyhty. Sillä se voisi saada hevosen lämpimäksi. Ei muuta kerrottavaa.

 

Enkeli ja kissa. En mä tiiä, mitä ne tekee. Ne menee kirjastoon. Ne piirtää kirjastossa. Auton kuva. Ne menee kotiin. Kotona ne syödä. Ne leikkii piilosta. Ne leikkii autolla. Loppu.

 

Enkeli vie kissaa kelkassa. Silloin kun ne oli kotona enkeli paijasi hänen omaa hevostaan. Silloin ne taas sytytti oman lyhtynsä. Silloin ne kävivät nukkumaan. Silloin, kun ne heräsi ne huomasi, että rattikelkka on poissa. Ne tutki, että kuka oli vienyt sen. Silloin ne hiomasi sen rosvon ja soitti poliisille. Sitten se rosvo pääsi vankilaan. Sitten enkeli ja kissa otti rattikelkan ja pääsi taas kotiin. Sen pituinen se.

 

Enkeli työntää koiraa pulkassa. Tuolla on enkelin ja koiran talo. Tuolla on puita. Enkeli ja koira on menossa Lappiin. Ne menee kattoo joulupukkii. Tuolla on kuu. Ei muuta.

 

Enkeli työntää kissaa potkukelkalla. Ne on tulossa talosta. Ne laskee mäkeä. Ne tekee lumesta enkelin. Mä oon tehny meidän pihalle enkelin. Ne tekee myös lumiukon ja lumesta kissan. Ne tekee lumesta linnun, puun ja talon.

Teksti: Seurakunnan päiväkerhon lapset

Lupaus vuodelle 2019: Epätäydellisyys kunniaan!

Uusi vuosi, uude kujeet. Moni on varmaankin kirjannut ylös erilaisia lupauksia. Uusi vuosi on eräänlainen mahdollisuus aloittaa asiat ”puhtaalta pöydältä”. Tavallisesti lupauksiin liittyy jonkinlainen pyrkimys tehdä asiat paremmin. Johtopäätöksenä voisi siis todeta, että ihminen on ennen lupauksia laatiessaan tarkastellut toimintaansa kritiikin kera.Tämän seurauksena hän haluaa muuttua. Jos ei täysin, niin ainakin vähän.

Tammikuu lieneekin suosittua aikaa kuntokuureille, siivouslupauksille ja monenlaiselle itsekasvatukselle. Vuoden 2019 aikana moni koti tulee pysymäään siistimpänä, ruokalautaset sisältävät enemmän kasviksia, housujen nappi menee ongelmitta kiinni, verbaalinen ulosanti paranee ja ties mitä. Paperilla suunnitelma näyttää hyvältä: Meistähän on tulossa parempia ihmisiä.

Kuitenkin virheet ovat merkittävä osa meitä ihmisiä. Toisaalta jos olisimme virheettömiä, olisimmeko ihmisiä lainkaan? Virheet tuovat meihin sen vajavaisuuden, mikä taas tekee meistä riippuvaisia Jumalasta. -Siis hyvällä tavalla. Tuon riippuvaisuuden ei tarvitse tarkoittaa esimerkiksi saamattomuutta tai hyödyttömyyttä. Itse näkisin riippuvaisuuden Jumalan tarjoamana turvana, hoivana ja lohdutuksena niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Entä ne lukuisat virheemme? Kun niitä katsoo hieman tarkemmin, voi huomata jotain hyvääkin. Siksi uskaltauduinkin ehdottamaan, etteivät tulevat vuoden 2019 kunniaksi laaditut lupaukset johtaisi täydelliseen muutokseen.

Tapamyöhästyminen/viime tipassa saapuminen

Ahaa, kello on vasta tuon verran. Ei siis mitään kiirettä, tässä ehtii hyvin juomaan toisen kupposen kahvia, lukemaan lehden loppuun ja selaamaan vaikka iltapäivälehtien sivustoja. Noin, se kaikki on tehty. Paljonkohan kello nyt on.. voi ei! Nyt tuli kiire!!! Tarkemmin ottaen tämä on neljäs samanlainen aamu tällä viikolla!

Joskus aika vain rientää hieman nopeammin kuin olisi tarpeen. Tietenkin saapumiseen sovittuun paikkaan sovittuna aikana on varmasti hyvä panostaa, ja varmasti se jatkossa onnistuukin esimerkiksi jättämällä jotain ei välttämättömistä toimista pois. Mutta voisiko tavasta jättää asiat viime tippaan löytää jotain positiivista? Itse näkisin tässä kyvyn rentoutua, mikä erityisesti kiireisen arjen keskellä on tärkeä taito voimavarojen keräämisen kannalta. Ehkä mitään radikaalia täyskäännöstä ei siis tarvitse tehdä.

Ajatus ”onhan tässä aikaa” voi olla suureksi avuksi sellaisina aikoina, joina tehtävien ja menojen määrä on syystä tai toisesta kasvanut niin suureksi, että mieli ei enää osaa pysähtyä. Kun päässä pyörivät vapaa-ajallakin tekemättömät työt, voi olla todella arvokasta kyetä olemaan kiirehtimättä. Kansankielellä voisi siis todeta: kyky ottaa rennosti.

Vaikeus aloittaa

Tiskaamattomat tiskit, pyykit, imurointi, työpapereiden järjestely.. tuossahan ne kaikki lojuvat hienosti näkyvilla, mutta kuinka ihmeessä niihin pääsisi kiinni? Televisiosta tulisi samaan aikaan mukavaa katseltavaa, eilen aloitettu kirja olisi myös paljon mielenkiintoisempi.. Miten voikaan olla, että sellaisten ”pitäisi” -kategorian asioiden rinnalle ilmestyy lähes aina jotain hauskempaa?

Valitettavasti jossain vaiheessa elämää tietyt velvollisuudet tulevat osaksi arkea, ja niistä näyttää pääsevän eroon vain hoitamalla ne. -Ja se sekin tila on väliaikainen. No, onneksi joukkoon mahtuu mukavaakin tekemistä velvollisuus -osioista huolimatta. Surullinen tosiasia kuitenkin lienee, että monet asiat tulevat hoidetuksi vain tekemällä ne. Tekeminen puolestaan vaatii aloittamisen. Tällöin lupaus tai tavoite asioiden aloittamisesta hyvissä ajoin lienee kohdallaan jos sellaiseen on tarve. Mutta olisiko silti jotain, mistä voisikin pitää kiinni?

Jos palaamme kiireeseen ja sellaisesta palautumiseen, taito jättää asioita tekemättä voi olla myös hyödyksi. Toki niin kutsutut pakolliset asiat on hyvä tehdä. Mutta onko jokainen tehtävä hoidettava juuri sillä hetkellä? Jokainen pienempi tehtävä ei välttämättä ole todellisuudessa aivan niin kiireellinen. Joskus voi siis olla hyväkin kyetä jättämään asioita tekemättä, ja keskittyä hetkeksi ihan vain olemiseen, tai vaikkapa hetkestä nauttimiseen.

Haasteet tilojen pitämisessä siistinä

”No niin, tänä vuonna siivoan aina jälkeni ja pidän tilan muutenkin siisteinä!” Ensimmäinen päivä menee loistavasti, toinen jossain määrin, kolmas taas.. mitä tulikaan luvattua? Tiskialtaaseen on mystisesti jäänyt myös eilisen päivän tiskit, sanomalehti oli tarkoitus viedä lehtikoriin mutta jostain syystä se on tuossa vieläkin..

Toki sellainen ”perussiisteys” on hyvä olla ihan jo arjen sujuvuuden kannalta. No, tarvittavat tavarat on hieman helpompi löytää, jos niiden paikasta on edes jonkinlainen käsitys, eikä hakeminen vaadi arkeologin taitoja. Toisaalta ehkä joskus pieni epäjärjestys voi tehdä hyvääkin. Oma koti on monelle myös tila, jossa vallitsevat omat säännöt ja tietenkin oma järjestys. Ne säännöt eivät kuitenkaan aina päde muissa paikoissa, kuten esimerkiksi tuttavien luona. Heidän käsityksensä järjestyksestä voi siis herkästi viedä huomion. Ehkä tällöin pieni omista säännöistä poikkeaminen auttaa kiinnittämään huomion olennaiseen, kuten esimerkiksi ajanviettoon tuon tuttavan luona.

Liian suora puhe

”Jos minä viimeinkin tänä vuonna oppisin pitämään useammin kiinni!” Tämä päätös voi kaatua jo seuraavan sosiaalisen kanssakäymisen aikana. Totuus ajatuksena on ristiriitainen. Sitä kohti tulisi kulkea, mutta liiallisissa määrin sitä on myös hyvä välttää. Ne nk. valkoiset valheet taitavatkin sopivissa määrin olla yksi tapa pysyä sovussa. Tämä lienee allekirjoitettavissa, sillä esimerkiksi jokaista ulkonäköön tai pieniin saavutuksiin liittyvää epäkohtaa ei parane lausua ääneen ainakaan ilman erillistä pyyntöä.

Voiko kohtelias hiljaisuus mennä joskus liian pitkälle? -Itse vastaisin myöntävästi. Kritiikki ja vähän vähemmän positiivinen palaute ovat asioita, joista harva nauttii. Kuitenkin ilman niitä moni asia voisi olla kahta kurjemmin. Kritiikki ja palaute ovat asioita, jotka auttavat meitä kehittymään. Tällöin voi olla hyväkin, jos suoraa puhetta ei siloitella liian pitkälle, etenkään tilanteissa joissa vastapuoli pyytää rehellistä arviota.

Pienet virheet tuovat balanssin

Ehkä niillä pienillä ”viheillä” on sittenkin jokin oma tarkoituksensa? Yksi jos toinenkin lienee pohtinut, onko Jumalalla meitä luodessaan tullut projektin aikana yksittäisiä suunnitteluvirheitä. -Ilmeisesti ei sittenkään ole. Teologisella tasolla pitäisi varmaankin viitata ensisijaisesti epätäydellisen ihmisen riippuvaisuuteen Jumalasta, mutta näin vähän tavallisen arjen keskellä epätäydellisyys näyttäisi sopivissa olevan jopa hyödyksi.

Mainittujen esimerkkien epätäydellisyys näyttäisi nimittäin auttavan lepäämään ja rentoutumaan, ja toisaalta näkemään itsensä sopivana juuri sellaisenaan. Ne pienet virheet, joista erityisesti uutena vuotena laadittujen lupausten kautta moni yrittää päästä eroon, voivatkin olla merkittävä balanssin rakentaja. Tästä syystä päivän rukoukseen voisi liittää hieman erikoisemman osion: Taivaallinen Isämme, kiitos virheistä, jotka olet meihin jättänyt! Kiitos, että annat meidän olla epätäydellisiä.

Teksti: Teologian maisteri Mila Knuth, joka on toiminut teologiharjoittelijana seurakunnassamme

Adventin ahertajille

Lapset ovat puurtaneet koulussa, samoin nuoret koe- tai tenttiviikkojensa keskellä. Hämärästi muistan lukioajoilta, että juuri näihin aikoihin oli raskainta. Sama väsymys ei ole rajoittunut vain tiettyihin ikäluokkiin, tai ihmisiin ylipäänsä. Valoa ja lepoa kaipaa itse kukin iästä ja elämäntilanteesta riippumatta. Työelämässä olevatkin yrittävät saada suurella kiireellä tehtävänsä hoidettua jo nyt saapuneiden jouluvalmistelujen ohella. Pitäisi jaksaa ja saada aikaiseksi, mutta väsyttää jo.   

Väsymys on asia, joka helposti saa aikaan myös syyllisyydentunteen. ”Saako minua väsyttää? Monillahan elämä ja arki ovat paljon raskaampia kuin minulla?” Joskus ihmiset sortuvat myös syyllistämään toisiaan vertailemalla väsymystään ja elämäntilannettaan. ”Helppoahan sinun elämäsi on verrattuna minun elämääni!”

Väsymyksen ja kivun tunnetta yhdistää niiden henkilökohtaisuus. Kukaan ei voi tarkkaan kuvata miltä nämä tuntuvat, eivätkä myöskään vertailla. Yhteistä niillä on myös niiden merkitys: ne varoittavat jostain, mikä ei ole hyväksi keholle ja mielelle. Vaikka väsymys ja kipu ovat tiloina ja tuntemuksina ikäviä, ja usein raskaitakin, niillä on tärkeä merkitys. Kun väsymme, jokin asia arjessa, mielessä, ihmissuhteissa tai missä tahansa on kehollemme ja mielellemme liikaa. Meidän sietykykymme rajat alkavat olla lähellä, ja tarvitsemme lepoa. Näitä viestejä on tärkeä kuunnella.

On tärkeää että pidämme itsestämme huolta, sillä jokainen meistä on arvokas omana itsenään itselleen, ja ennen kaikkea Jumalalle. Jumala rakastaa meitä, ja toivoo että pitäisimme itsestämme huolta. Jumala on luonut meistä yksilöitä, näin myös meidän voimaravamme ja elämämme ylipäänsä ovat erilaisia. Tästä syystä kenelläkään ei ole syytä potea huonoma omaatuntoa väsymyksestä. Se väsymys koemme, on meidän omaa väsymystämme, johon meillä on oikeus. Meillä on oikeus olla väsyneitä. Vaikka itse saatamme herkästi syyllistää itseämme väsymyksestä, ei häpeään tai syyllisyyteen ole syytä. Jumala antaa meille luvan olla väsyneitä.

Meillä on lupa olla väsyneitä ilman vertailua, ja ennen kaikkea ilman syyllisyyttä. Väsymys kertoo tarpeesta levätä, ja lepäämällä riittävästi pidämme itsestämme huolta. Jumala rakastaa meidä sellaisina kuin olemme, ei tekojemme tai ansioidemme perusteella. Hän ei ainoastaan anna meille lupaa olla väsyneitä, vaan myös luvan levätä. Siispä pysähtykäämme, ja levätkäämme. Silloin jaksamme iloita kaikesta tämänhetkisestä: joulun odotuksesta, hiljaa saapuvasta talvesta, läheisistä ja monista arjen pienistä asioista.

Teksti: Teologian kandidaatti Mila Knuth, joka on toiminut teologiharjoittelijana seurakunnassamme

Kenen kirkko ja seurakunta?

Minun kirkkoni… millainen oikeastaan olisi minun kirkkoni? Tarkemmin ajateltuna kysymys osoittautuu varsin haasteelliseksi! On monia asioita, joita tuo ”minun kirkkoni” pitää sisällään, mutta kaiken toteuttaminen mahdollista? Ensimmäisenä mieleeni nousee ajatus heistä kaikista, joita kirkko koskettaa. He ovat seurakuntalaisia tai esimerkiksi kirkon työntekijöitä. He ovat eri ikäisiä lapsia, nuoria, aikuisia, eläkeläisiä ja vanhuksia. He voivat olla päiväkotilaisia, koululaisia, työssä käyviä, työttömiä, urheilijoita, taiteilijoita, käsistään käteviä, musikaalisia, ajattelijoita, kirjoittajia, mitä vain. Heidän elämäntilanteensa vaihtelevat myös suuresti. On vahvoja ja itsellisiä henkilöitä, mutta samalla myös heitä, jotka tarvitsevat tukea.

Tällaisia kysymyksiä kohtasin: ”Onko kirkon uudistuminen sinulle tärkeää vai puhuttelevatko perinteisemmät arvot? Miten seurakunnat voisivat olla mukana eri ikäisten ihmisten arjessa? Mistä säästetään, kun varat pienenevät?” Erityisesti toinen kysymys kohdistui kuvaukseen seurakunnan jäsenistä. Ensimmäisen kohdalla pohdin, voiko kirkko olla uudistumatta? Mutta vaikka kirkko uudistuisi tarvitseeko sen välittömästi tarkoittaa perinteisten arvojen hylkäämistä? Yksiselitteistä vastausta en ole löytänyt, mutta ehkei sellaista olekaan.

Kenen kirkko ja seurakunta?

Ne ihanat persoonapronominit! Ilmeisesti niiden kertaaminen jatkuu vielä koulun loputtuakin! Toisaalta niillä on muutakin kuin kieliopillista painoarvoa (sitäkään väheksymättä). Ne kertova ihmisistä, ja heidän välisistä suhteistaan. Tässä olen minä, mutta huomaan toisen henkilön. Se olet sinä. Minä ja sinä huomaamme henkilön, joka liittyy seuraamme. Hän. Yhdessä olemme me. Me olemme seurakuntalaisia ja kirkon jäseniä. Tämä on siis meidän kirkkomme ja seurakuntamme.

Entä ehdokas? Tuleeko hän työskentelemään mahdollisen valituksi tulemisen jälkeen äänestäjien, eli heidän seurakunnassaan? Sanoisin itse, että ei. Hän on osa meidän seurakuntaamme.

Entä meidän…

Minun, sinun, hänen, eli meidän kirkkomme ja seurakunnassamme on toimintaa, ystävyyttä, hengellisyyttä, uskoa, ja lähimmäisenrakkautta. Ja niin, Jumalan läsnäolo. Mutta entä käytännön toteutuminen? Kykeneekö yksi valittu ehdokas kiinnittämään huomionsa jokaisen seurakuntalaisen tarpeisiin ja toiveisiin? Yhdelle ihmisellä sellainen voisi käydä haasteelliseksi.

Tämän ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa yhdenkään seurakuntalaisen tarpeiden tai toiveiden siirtämistä sivuun. Tulevien vaalien aikana äänestäjät saavat mahdollisuuden vaikuttaa pohtimalla ehdokastaan ajatuksen ”minun kirkkoni” kautta. Mitä monipuolisemman joukon saamme kokoon, voimme ajatella niin minun, sinun, hänen kuin meidän kaikkien kirkkoa ja seurakuntaa. Tärkeintä lieneekin, että jokainen voi tuntea kuuluvansa joukkoon. 

Teksti: Teologian kandidaatti Mila Knuth, joka on toiminut teologiharjoittelijana seurakunnassamme

Pahastumisten viimeinen käyttöpäivä

”Viimeinen käyttöpäivä” ja ”parasta ennen”. Moni varmaankin yhdistää nämä sanat ensisijaisesti elintarvikkeisiin, ja on ehkä kokenut niiden merkityksen konkreettisemmin kuin olisi tahtonut. Kiireessä ei tullut katsottua kaupassa maitopurkin päiväystä. Seuraavana päivänä aamukahvia koristavat vaaleat klöntit. Se siitä kahvista.

Sopisivatkohan nuo sanat myös arkeen ja elämään yleensä? Uskallan väittää että kyllä. Me ihmiset olemme tekemisissä toistemme kanssa paljon. Kaikesta rakkaudesta ja ystävyydestä huolimatta joskus niiden tärkeimpienkin ihmisten kanssa voi mennä ”sukset ristiin”. Ja joskus niitä sammakoitakin tahtoo päästä suusta ennen kuin tapahtunutta huomaakaan. Kuten arvata saattaa, varsin usein kuulija pahastuu.

Nämä pahastumiset ovat siitä merkillisiä, että moni jää niitä säilyttämään mielen syvimpiin lokeroihin. Kun sopiva aika tulee, se pahastuminen pompahtaa esille alta aikayksikön. Ja sopivin aikahan on enemmän tai vähemmän vakava riita, jossa parikin vuotta vanhat pahastumiset kelpuutetaan heittovälineiksi.

Kun kyse ei ole äärimmäisen satuttavasta loukkauksesta vaan hieman lievemmästä ”sammakosta”, ihmisten halu säilöä näitä asioita ylittää moninkertaisesti syyssadon hyödyntämisen. Pakastamiset ja hilloamiset jäävät reippaasti häviölle.

Miten nämä pahastumiset säilyvät? -Sanoisinkos että huonosti. Ne nousevat säännöllisesti mieleen, ja niiden pohtiminen saa mielen entistä pahemmaksi. Kun parin vuoden kuluttua läheisen kanssa keskustelu johtaa mittelöön, vedetään tuo parin vuoden takainen, sinä aikana tehokkaasti rönsyillyt ja yhä syvemmältä satuttanut pahastuminen esille. Vastapuoli toimii samoin, ja pian nämä kaksi heittelevät toisiaan päiväkotiaikojen sanomisilla ja tekemisillä.

”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseästi”. Luulen että se itsensä rakastamisen osuus toteutuisi silloin, jos ne suusta ponnahtaneet sammakot otettaisiin hyvissä ajoin käsittelyn alaisiksi. Toisin sanoen: mahdollisimman pian. Tällöin asiaa ei voisi kätkeä ajatuksiin useiksi vuosiksi odottelemaan sopivaa käyttöhetkeä. Kun tarkemmin ajattelee, ikivanhat pahastumiset ovat kuin tuo alussa mainittu maito: ne ovat ehtineet jo pilaantua. Ehkä pahastumisissakin voisi siis olla hyvä pohtia niiden ”parasta ennen” -päiväystä. Luulen että sellainen teko olisi osoitus rakkaudesta niin läheistä, kuin itseään kohtaan. Ne vanhentuneet pahastumiset taitavat nimittäin toimia kuin se pilaantunut maito: ne jäävät hampaankoloon ja kääntävät vatsan ylösalaisin. Parempi siis käsitellä ne ajoissa, tai heittää suosiolla pois.

Teksti: Teologian kandidaatti Mila Knuth, joka on toiminut teologiharjoittelijana seurakunnassamme

Syyssiivouksen äärellä

Syksy on aivan omanlaistaan aikaa. Vuodenkierrossa se tarkoittaa siirtymistä kohti loppua, mutta arjessa syksyyn liittyy myös paljon uuden aloittamista. Lapset siirtyvät koulussa uudelle vuosiluokalle, ja hieman vanhemmat aloittavat opintonsa uudessa paikassa. Osa palaa työpaikalleen, osa taas aloittaa sellaisessa.

Moni ihminen näyttää kaipaavan arkeensa ja elämäänsä jonkinlaista uudistumista erityisesti syksyllä ja keväällä. Ehkä nämä välivuodenajat ovatkin eräänaisia siirtymiä, jolloin muutokset tuntuvat luontevilta toteuttaa. Muutosten ei tarvitse olla radikaaleja, vaan ne voivat tapahtua tavallisen arjen keskellä, ja aivan konkreettisten asioiden kautta. Siksi koti lieneekin toimiva kohde.

En ole koskaan ollut kerralla tapahtuvien suursiivousten läheinen ystävä. Mieluummin teen kyseisen projektin hieman pidemmällä aikavälillä, mutta sitäkin enemmän syventyen. Jo vuosikausien ajan olen huomannut, että turhasta tavarasta luopuminen tuottaa jopa enemmän iloa kuin uuden hankkiminen. Luulen että kyse on myös jonkinlaisesta pään sisäisestä suursiivouksesta.

Meidän ihmisten elämään kun tahtoo kuulua myös vaikeampia, tai muuten epämieluisia aikoja, voivat konkreettiset esineet niistä muistuttaa. Ne voivat muistuttaa kiireestä, vastoinkäymisistä tai tuoda mieleen muuten epämieluisia muistoja. Jos nämä esineet tai esimerkiksi vaatteet lojuvat komerossa, mihin niitä oikeastaan tarvitsee? Samalla voisi kysyä: Mihin minä tarvitsen näitä muistoja?

Keräykset ja kirpputorit

Voisiko samainen esine tai vaatekappale tuottaa jollekin toiselle iloa? Itse siirrän mielelläni käyttämättömäksi jääneitä, mutta riittävän hyväkuntoisia vaatteita keräykseen tai kirpputorille. Onneksi ”konkreettisia” kirpputorejakin on vielä jäljellä, mutta myös verkossa toimivat kirpputorit ovat osoittautuneet varsin käteviksi. Voitot toki jäävät pieneksi, mutta vaatteet ja tavarat saattavat löytää uuden onnellisen omistajan. Vanhoja vaatteita voi luovuttaa esimerkiksi näille:

  • Fida
  • UFF
  • Pelastusarmeija

UFF on siinä mielessä kätevä, että keräyspisteitä on siroteltu varsin moneen paikkaan. Keräyspisteiden sijainteja voit tarkastella täältä: http://uff.fi/kerayspisteet/

Vanhasta uutta ja re-make

Vähän epämääräisemmässä kunnossa olevat sen sijaan voivat siirtyä esimerkiksi tekstiilien kierrätykseen. Lisäksi nuo vaatteet ovat auttaneet terästämään jo ruostuneita ompelutaitoja. Tästä syystä suosittelenkin puuhastelua kaipaaville ”vanhasta uutta” -kokeiluja. Samaisesta harrastuksesta voidaan käyttää myös nimeä ”re-make” eli tehdä uudelleen. Jos ompelutaidot kaipaavat terästystä, tässä muutamia ideoita mitä esimerkiksi puuvillapaidasta voisi tehdä:

  • Neulatyynyn (turvallinen aloitus)
  • Pienen kassin joko itselle tai vaikkapa pienemmille käyttäjille leikkejä varten
  • Koristetilkkuja toiseen vaatteeseen
  • Hihattoman paidan esimerkiksi kotikäyttöön lämpimiä kesiä varten

”Puhtaalta pöydältä”

Jokin tässä ajatuksessa vain viehättää. Sen ei tarvitse tarkoittaa kaiken muuttamista täysin uusiksi. Mutta kuten sanotaan, vaihtelu virkistää. Se puhdas pöytä voi olla myös niin ikään korvien välissä. Tällaiset vuodenaikoihin liitetyt siivousprojektit eivät kohdistu ainoastaan asuntoon ja tiloihin, vaan aika usein myös mieleen.

Luulen, että vanhasta ja turhaksi osoittautuneesta tavarasta luopuminen on jollain tavalla vertauskuvallinen teko. Samalla luovutaan tavaraan liitetystä ajatuksesta, joka tavaran ohella on todetty yhtä tarpeettomaksi. Tunnearvoa sisältävät esineet saavat jäädä, sillä ne sisältävät merkityksen josta emme halua luopua. Ehkä nekin pääsevät voimakkaammin asemaansa, kun turhan tavaran siirryttyä pois.

Liittyi siivous mihin vuoden aikaan tahansa, luulen nämä siivoukset toimivat myös ”mielen siivouksina”. Ne antavat mahdollisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä, sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti.

Oikein mukavaa syksyn alkua kaikille!

Teksti: Teologian kandidaatti Mila Knuth, joka on toiminut teologiharjoittelijana seurakunnassamme

Kahvi