Kuulumisia kirkolta

Tällä sivulla julkaistaan ajankohtaisia juttuja, pieniä blogitekstejä ja kuulumisia Kauniaisten suomalaisen seurakunnan elämästä. Kuulumisia kirjoittelevat seurakunnan työntekijät ja vapaaehtoiset.

Elämänmittainen rippikoulu

Rippijuhlissani kesällä 2000 yksi jos toinen minun silmissäni täti-ihminen lausui onnittelujen yhteydessä: ”Tämä on sitten yksi etappi sinun elämässäsi.” Myös ”naimaikä” taidettiin muutamaan kertaan, joskin hyväntahtoisen kiusoittelevaan sävyyn. Jos rehellisiä ollaan, sana ”etappi” alkoi tietyn toistomäärän jälkeen kyllästyttää.

En oikeastaan tainnut täysin edes ymmärtää sanan merkitystä, enkä varmaan ollut edes erityisen kiinnostunut. Mainittakoon tässä kohden, ettei kyse ollut kiittämätömyydestä. Olin monien tapaan nukkunut huonosti, ja silmäni olivat vielä turvoksissa itkusta, jonka uusien tuttavuuksien hyvästely oli nostattanut pintaan.

Pieni pala itsenäistymistä

Itse liitän nämä sanat tavalla tai toisella kasvuun ja rajan ylittämiseen elämänvaiheissa. Vaikka tänä päivänä, ja kyllä myös vuonna 2000 15-vuotias ei todellakaan ollut valmis astumaan avioon, se merkitsi että pieni pala lapsuutta oli jälleen jätetty taakse. Kuten moni vuosia myöhemmin toteaa, tuossa vaiheessa aikuisuuten oli vielä paljon matkaa. Toisaalta jatkuva kasvaminen ihmisenä tekee varmaankin siitä matkasta loppumattoman. Oikeastaan parempi niin.

Harvempi 15-vuotias muuttaa vielä omilleen. Osa myöskään ei välttämättä ole ennen rippileiriä ollut ainakaan viikonloppua pidempään reissussa ilman vanhempia. Yksittäisten päivien lukumäärän vaihtelua laskematta rippileiri kestää keskimäärin viikon. Verrattuna vaikkapa viikonlopun mittaiseen harrasteleiriin aika on pitkä. Harrastus tekee leirin sisällöstä omalla tavallaan tutun, mutta rippileiri on elämässä ainutkertainen kokemus. -Siis leiriläisenä.

Vaikka rippileirin ja maanpuolustusvelvollisuuden rinnastaminen ei ehkä ole suotavaa, molempiin liittyy aluksi ristiriitaiselta tuntuva ajatus: On opittava toimimaan ohjeiden mukaan. Mitä itsenäistä tässä oikein on? Toimintavathan ovat jonkun muun määrittelemiä. Itse en ole armeijaa käynyt, ja tässä vaiheessa ikä olisi jo pienoinen este. Vaikka ohjeiden ja peräti käskyjen noudattaminen voi tuntua peräti ärsyttävältä, se taito on merkittävä osa elämässä selviämistä. Mikäli asiaa tarkastelee Raamatun perspektiivistä, ohjeiden ja käskyjen noudattaminen myös kristinuskossa olennainen osa Jumalan seuraamista.

Käskyjä noudattaen laput silmillä?

Niin, tekeekö taito noudattaa ohjeita ja käskyjä meistä kykenemättömiä ajattelemaan omilla aivoillamme? Oikeastaan ohjeiden käskyjen noudattaminen erityisesti Raamatun perspektiivistä sekä rippikoulussa avaavat pari muuta aistia sellaiseen valmiustilaan, että ne nk. laput taitavat pikemminkn poistua silmiltä. -Siis sellaiset, jotka ovat huomaamatta rakentuneet kaventamaan hieman laajempaa näkökenttää.

Niin vanhan kuin uuden testamentin sisällöstä löytyy suuri määrä sääntöjä ja ohjeistusta, joiden pääasiallisena tavoitteeksi voisi määritellä esimerkiksi yhden, ainoan ja oikean kolmiyhteisen Jumalan seuraamisen. Tarkemmat määrittelyt löytyvät esimerkiksi uskontunnustuksesta. Juuri tämä Jumalamme haluaa ohjeistaa ja ohjata meitä oikeaan suuntaan, mutta kannustaa meitä samalla olemaan yksiöitä. Onneksi tapoja toimia oikein on monia, mutta yksittäiset perusasiat on hyvä tietää.

Vertauksena voisi käyttää esimerkiksi kirjallisuutta. Tiedämme, että on monenlaisia kirjoja, osa jopa suureen suosioon nousseita. Jokaisen kirjailijan on kuitenkin opittava pari olennaista taitoa: luku- ja kirjoitustaito, ja ehkä hieman kirjoittamisen tekniikkaan liittyviä seikkoja.

Samaan tapaan sääntöjen ja ohjeiden noudattaminen antaa niin maallisen kuin hengellisen elämän osa-alueilla useammanlaisia toimintamahdollisuuksia. - Ei siis rajoitteita. Vielä tänäkin päivänä käytössä olevassa rippikouluveisussa ”Olet vapaa” mainitaan ”vapaa palvelemaan Jumalaa”. Tämän vapauden toteuttaminen vaatii kuitenkin jälleen muutamia perustaitoja, mutta sen jälkeen tyylin voi valita omien vahvuuksiensa mukaan. Vaikka säännöt ja ohjeet voivat alkuun tuntua rajoittavilta, ne juuri vapauttavat ennen pitkää. - Viimeistään silloin, kun siivet ovat vahvistuneet kantamaan.

Kasvamisen viikko

Miten rippileirillä kasvetaan? Pituutta? Leveyttä? Periaatteessa molemmat ovat mahdollisia, kiitos lähes aina turhankin hyvien ruokien. Tosin näin aikuisiällä pituuskasvu lienee harvinaisempi ilmiö. Sitten olisi se henkinen ja hengellinen kasvu. Rippikoulu -ja leiri ovat aikaa, jolloin tarkoitus olisi syventää sitä kaikkea, mitä kristinuskolle olennaisesta on opittu. Kenties jokunen uusikin asia tulee.

Oppiminen ei ole ainoastaan uuden tiedon omaksumista tai uusien näkökulmien löytämistä, vaan kokemista. Kun oivaltaa, voi myös tuntea jotain. Ehkä myös käsite ”pyhyys” muuttuu läheisemmäksi. Sen ymmärtää, kun jokin on pyhää. Sen ei tarvitse olla esimerkiksi pelottavaa, vaan jotain aivan erityistä. Itse henkilökohtaisesti olen koko aikani kristittynä pitänyt siitä, että Jumalaa ei tarvitse pelätä.

Vaikka itse käytän vanhahtavaa käsitettä ”Herran pelko”, en näe pelkäämistä uhkaavana. Kyse on enemmänkin kunnioittamisesta ja turvaamisesta. Kuten Luther totesi ties kuinka monesti: ”Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa...” -Näinhän se menee: rakastaa.

Psykologisen lähestymistavan mukaan pieni lapsi käsittää monet asiat konkreettisesti. Abstrakti ajattelu taas kehittyy hieman myöhemmin. Rippikoulun -ja leirin aikana pyritään ”avaamaan” kristinuskoon liittyviä abstrakteja asioita eri tavoin.

Luulen että erityisesti tuon merkityksellisen viikon aikana tapahtuu eräänlainen U-käännös: Abstrakti ja vaikeasti hahmotettava saa jälleen seurakseen pienen palan konkreettisuutta. Tämä tapahtuu juuri kokemuksen ja oivallusten kautta, mikä taas johtaa henkiseen ja hengelliseen kasvamiseen.

Jumalalle kiitos vielä mahdollisuudesta elinikäiseen oppimiseen. Vaikka rippikoulu ja -leiri ns. virallisessa muodossaan eivät toistu, samojen asioiden pohdiminen sekä uusien oivallusten löytäminen on mahdollista koko elämän ajan.

Teksti: Teologian maisteri Mila Knuth, joka toimii kesäteologina seurakunnassamme

Uskaltaisitko tulla kirkkoon?

Kirkko ja seurakunta. Ne toivottavat jokaisen tervetulleeksi. Vaikka ”vieraslista” on laaja, moni jättää kutsunsa käyttämättä. Miksi näin mahtaa käydä? Vaikka yksittäistä vastausta ei varmaankaan ole, tässä olisi jokunen arvaus.

Intiimi usko ja huolimaton Jumala

Raha-asiat, sukupuolielämä, varallisuus, onni ja usko. Näitä yhdistää intiimiys. Mitäpä sitä kritisoimaan, se vain taitaa olla meille ominaista. Voi sinua Eino Leino! Miksi menitkään lausumaan ne kuuluisat sanasi: ”Kel' onni on, se onnen kätkeköön”. Tosin olet runoilijana vaikuttanut sen verran voimakkaasti suomalaisen runouden historiaan, että jääköön soimaukset tähän.

Kulkevatko usko ja onni käsi kädessä? Jos minulta kysyttäisiin, vastaisin kyllä. Tosin vastaisin vastaukseni olisi sama ilman kysymystäkin. Uskossa on jotain samaan aikaan hyvin intiimiä, mutta samalla jotain, mistä haluaisi puhua ääneen. Yritä sitten löytää näille jokin sopiva välimuoto. Luulen että moni meistä pyrkii niin ikään ulkoisen tason neutraaliuteen: Jotain sopivaa uskonnottoman ja ”hihhulin” välillä. Eihän muiden mielipiteistä pitäisi välittää, mutta milläs olet välittämättä?

Onko uskominen ”noloa”? Onhan kautta historian tapahtunut asioita, joiden perusteella huolehtiva ja rakastava Jumala ei ole ollut tehtäviensä tasalla. Sodat, terrorismi, nälänhätä, luonnonkatastrofit, syrjäytyneisyys jne. Miten kaiken tuon keskellä kukaan voi uskoa rakastavaan ja huolehtivaan Jumalaan kaiken tämän kauheuden keskellä? Tähän en valitettavasti osaa kertoa tyhjentävää vastausta.

Silti meillä on jotain. Kun vain jaksamme pitää silmämme auki, näemme rakkautta monessa muodossaan, luonnon, kevään, ratkaisuja ongelmiin, kompromisseja, oikeudenmukaisuutta yms. Hyviäkin asioita on paljon. Miksei siis olisi myös rakastava ja huolehtiva Jumala, johon uskoa?

Kun oli pakko käydä kirkossa...

En ollut aktiivinen seurakuntanuori. 14-vuotiaana (marraskuun lapsia) kirkko ja seurakunta eivät kuuluneet elämääni. Silti halusin käydä rippikoulun, koska kaveritkin kävivät. Varsin tyypillinen teini siis. Käsitykseni kirkosta ja seurakunnasta perustuivat oletuksiin, ja kaverit olivat sen ajan mukaisen ajatusmaailman perusteella luotettavin lähde kaikelle informaatiolle.

Kun pakolliset kirkkokäynnit alkoivat, jännitin. En tiennyt koska piti nousta ja koska istuutua. Virret olivat vieraita ja saarnasta ei tahtonut jäädä mitään mieleen. Olisin halunnut tehdä muistiinpanoja saadakseni fiksuja vastauksia ”riparipassiin”, mutta eihän siihen lätyskään mitään mahtunut, eikä vihkoakaan sattunut mukaan. Taisin tuolloin pelätä etten pääse rippileirille huonojen vastausten vuoksi.  Nuortenillat sen sijaan yllättivät positiivisesti vaikka reissu paikalliselle ”nuorisotalolle” pelotti. Ajatus ensimmäisen kerran jälkeen oli kuitekin: ”Ai tällaistakin on!”. Rippileirikin osoittautui yhdeksä elämäni parhaimmaksi kokemukseksi, joka kulminoitui konfirmaatioon.

Mahdolliset ennakkoluulot?

Edustin siis itse kirkon suhteen varsin ennakkoluuloista nuorta. Kun aikuisiällä olen kuullut erilaisia lasten ja nuorten ajatuksia kirkosta, kerran jos toisenkin ”jeesustelulle” näytettiin punaista valoa. Kirkko ylipäänsä vaikuttaa ahdistavan konservatiiviselta, samoin rippikoulu jossa vain rukoillaan ja puhutaan ”jostain” Jeesuksesta.

Huh! Minunkin mielestäni tuollainen olisi aika rankkaa! Aikuisiällä rippikoulutyötä jonkin verran tehneenä voin kertoa, ettei rippikoulu ole 24/7 ”jeesustelua” ja rukoilua. Erityisesti rippileirin aikana tehdään paljon muutakin, ja lisäksi oheen jää mukavasti vapaa-aikaa. Oikeastaan aika leirillä tahtoo loppua kesken!

Millaiseen kirkkoon 14-vuotias minä olisi osannut tulla ja jäädä?

Näin aikuisiällä minusta on ollut mukava tulla kirkkoon niin avustajana kuin seurakuntalaisena. Pidän monista virsistä, saarnoista, rauhoittumisesta, arjesta irtautumisesta ja mahdollisista musiikkiesityksistä. Kirkkotila kokonaisuudessaan on samaan aikaan piristävä ja rauhoittava.

Mutta entä 20 vuotta sitten (apua!!)? Olisiko 14-vuotias minä huomannut tällaisia asioita? Musiikki oli asia, joka minuun vetosi, erityisesti rippileirin aikana tarttunut gospel -tyyppinen musiikki. Ymmärtämisen kannalta kaipasin konkreettisi esimerkkejä. Rippileirillä myös pidin siitä, että ”opettajat” kertoivat omista muistoistaan rippikoulussa.

Erityisesti kirkkokäynneillä olisi ollut helpompi keskittyä olennaiseen, jos olisin tiennyt etukäteen tapahtumien kulun. Kun vuosia myöhemmin opintojen aikana valmistin itselleni pienen ”lunttilapun” messun osista, koko tapahtuman kokonaisuudessaan aukeni aivan uudella tavalla. Vaikka monissa messuissa jaetaan jonkinlainen lappu messun rakenteesta, moni kirkossa vähemmän käyvä voisi olla vähemmän ”eksyksissä” jos he tietäisivät messun kulun etukäteen.

Niin no, onhan näitä kaavoja ja ohjeita Internetin ihmeellisessä maailmassa. Haaste onkin, mikä motivoisi ihmisiä kirjoittamaan esimerkiksi Googleen nuo maagiset sanat: ”messun kaava”? Jos joku ihmettelee miksei 14-vuotias minä ”googlettanut” näitä tietoja, Internet oli vielä harvinaisempi tuttavuus, ja nk. modeeminetti katkaisi puhelinyhteyden. Ja se ääni yhdistäessä..

Pohdintaa

Miksi kirkossa kannattaa käydä silloin tällöin? Suhteellisen aamuvirkkuna en voi sanoa muiden puolesta miten heräämisystävällinen messun alkamisaika on. Valtaosa näyttäisi alkavan klo: 10, joskus aikaisemmin ja joskus myöhemmin. Monelle irtautuminen arjesta tarkoittaa saunaa, paria olutta ja illan elokuvaa. Sunnuntain messua voi taas leimata pakollisuus: jonnekin on pakko mennä tiettyyn aikaan. Oikeastaan tämän ymmärtää: jos arki on juoksemista paikasta toiseen tiukkojen aikataulujen kera, moni haluaa viikonloppuna päinvastaisen tilanteen.

Mutta kuinka voisin houkutella kirkkoon ihmisiä, joille paikka on täysin vieras? Ehkä ottaisin esille muoti-ilmiö -kortin pakasta, jonka aihepiirinä on henkisen ja hengellisen terveyden hoitaminen. Jooga, meditaatio ja monenlaiset mindfulness -harjoitukset ovat lisänneet suosiotaan viime vuosina.  Ehkä osa etsii näistä jotain eksoottista, mutta vähintään yhtä suuri osa mahdollisuutta rahoittua. Vaikka esimerkiksi digitalisaatio on helpottanut monia asioita, se näyttäisi myös lisänneen stressiä ja rauhattomuutta. Mikä ihme se nyt on? Jos töitä voi tehdä 24/7 paikasta riippumatta, niistä voi olla vaikea saada ajatuksia pois.

Kuten todettua tuli, messu voi olla juuri se hetki ja mahdollisuus, jona tuosta kaikesta hektisyydestä voi irtautua. Kirkkotila mahdollistaa keskittymiseen erilaisiin visuaalisiin yksityiskohtiin, rukoukset keskittymiseen ja keskusteluun Jumalan kanssa ja saarnan kuunteleminen hetkeen, jona ei tarvitse keskittyä kuin kuulemaansa. Oikeastaan messu voi siis käydä niin mindfulness -kuin meditaatioharjoituksesta.

Sosiaalinen media on pitänyt huolta siitä, että kirkosta henkilökuntineen liikkuu värikäs joukko juoruja. Osa enemmän, ja osa vähemmän lähempänä totuutta. Osassa totuus on pääsiäisoksaan kiinnitetty piippurassi: Alkujaan suora, mutta pysyäkseen oksassa väännetty monimutkaisille kiemuroille. Vaikka minusta on mukava tutkia asioita, tutkijaksi en voi itseäni kehua. Opiskeluaikoina opin kuitenkin jotain merkittävää (kaiken muun ohella). -Lähdekritiikin. Kun kirkosta lukee iltapäivälehden X julkiasuja, vertaus piippurassista on paikallaan. Oli kiemuroita miten paljon tahansa, mikä mahtoikaan olla alkuperäinen muoto?

Ihmisten lähestymistä ajatellen pidän erittäin positiivisena ajatusta ”ota hänet vastaan sellaisenaan”. Viis ulkonäöstä, koosta, äidinkielestä, seksuaalisesta orientaatiosta, etnisestä tausta jne. Tällä tavalla lähestyen ihmiseen on helpompi tutustua, erityisesti hänen positiivisiin puoliinsa. Sama asenne toimii myös kirkon suhteen. Kun lähestyy sitä ennakkoluulottomasti ja katsoo mitä sillä on tarjottavana, voi yllättyä positiivisesti. Tarjonta ei rajoitu vain sunnuntai messuihin, vaan monenlaiseen toimintaan, josta jokaisen ikäluokan edustaja voi löytää jotain.

Entä se Jumala? Pääseekö kirkossa morjenstamaan Häntä? -Niinkin voisi sanoa, vaikkei aivan visuaalisella tasolla. Kirkon ja seurakunnan toiminnassa konkretisoituu ihmisten halua uskoa Jumalaan ja toimia uskonsa ohjaamina, kukin omalla tavallaan. Se toiminta ilmentää uskon ohella myös Jumalan rakkautta lähimmäisenrakkauden muodossa. Mitä siis käytännössä tehdään? -Uskotaan, rakastetaan, välitetään. Sellaista on kirkossa.
 

Teksti: Teologian kandidaatti Mila Knuth, joka on toiminut teologiharjoittelijana seurakunnassamme

Paastoja ja haasteita myös pääsiäisen ja sen jälkeiselle ajalle

Pääsiäistä edeltävälle ajalle ominaista on paasto. Kuinka moni sitä sellaisenaan noudattaa, sitä on vaikea arvioida. Kun pääsiäinen vihdoin koittaa, pääsiäisen juhlapöytä antaa mahdollisuuden huokaista helpotuksesta: Hyvästi paasto! No, liittyhän pääsiäiseen jokunen muukin varsin merkittävä tapahtuma, mutta nälkäisellä ihmisellä on taipumus nähdä ruoka ensin.

Nälkä kasvaa syödessä, mutta vieläkin enemmän paastotessa. Tänä päivänä muodin korkeimmalla portaalla ovat erilaiset kehoa puhdistavat paastot ja detox -kuurit. Niiden vaikutus jää kuitenkin hieman pintapuoleiseksi, ja usein myös hetkelliseksi. Millaiset paastot tai vastaavat sitten antaisivat tilaa ajatuksille ja olennaisten asioiden muistamiselle? Varmasti niitä on useita, mutta nämä näistä nykypäivän villityksistä nousee ensimmäisenä mieleen.

Ekopaasto

Ilmastokysymykset ovat olleet viime aikoina siinä määrin esillä, että ekopaasto vaihtoehtona ei varmastikaan jää tarpeettomaksi. Tosin tähän vaikuttaa luonnollisesti yksilön elämäntyyli. Mutta jos muutokselle sopivia kohteita sattuukin löytymään ja ne ovat helposti toteutettavissa, ekopaasto voi kokemuksena olla varsin mielenkiintoinen.

Mistä lähteä liikkeelle? Esimerkiksi pienet muutokset energiankulutuksessa ovat melko helppo askel: Jos asunnossa pauhaa useampi sähkölaite päällä tarpeettomasti, yksittäisten sammuttaminen vähentää sähkön kulutusta. Omassa arjessani kiinnitin huomiota erityisesti keittiön puolelle. Pyrin valmistamaan suurempia määriä ruokia niin, että lieden ja uunin käyttö vähenivät selkeästi.

Muovijätteen vähentäminen voi olla jo haasteellisempi projekti lähtötasosta riippuen. Tätä pulmaa on helpottanut onneksi lisäänteet mahdollisuudet muovijätteen lajitteluun. Koska olen mm. viilin ystävä, muovipurkkeja tahtoi kuitenkin kertyä enemmän kuin olisi tarvis. Ratkaisu löytyikin tällä kertaa jo valmiista keinoista: Viiliähän voi itsekin valmistaa. Näin vähenivät muovipurkitkin.

Muita keinoja voivat olla esimerkiksi hyötyliikunnan lisääminen, tekstiilien kierrättäminen, joukkoliikenteen suosiminen jos mahdollista, lähiruuan suosiminen jne. Hyvällä onnella ekopaastosta voi jäädä arkeen pysyviä tapoja.

Minimalismi

Tuntuuko joskus siltä että tavaraa vain kertyy jatkuvasti? Tilaa olisi huonosti, eikä yli puolelle tavaroista ole minkäänlaista käyttöä. Luopuminen tavaroista ei aina ole helppoa, ei edes silloin kun käyttöä ei todellakaan ole. Vaikka minimalismi voi alkuun tuntua lähinnä ”muodin uudelta hömpötykseltä”, itse henkilökohtaisesti näen että siinä on ideaakin.

Turhasta tavarasta voi luopua monella tapaa. Joskus raivaus voi tapahtua radikaalisti ja hullun kiilto silmissä. Heh, taitaa olla vuoroni kohottaa käteni. Toinen vaihtoehto on tehdä projekti pienemmissä erissä. Yksi kuulemani toimintamuoto oli luopuminen esimerkiksi yhdestä turhasta tavarasta päivässä 1-2 viikon ajan.

Millaisia vaikutuksia tällä on? Turhien tavaroiden turhuus voi ilmetä helpommin pidemmällä aikavälillä ja erityisesti silloin, kun arvointi ei kohdistu useaan tavaraan yhtä aikaa. No, ainahan kaikelle joskus löytyy käyttöä? Joskus se ”joskus” tahtoo vain sijoittua jonnekin tuntemattoman tulevaisuuden syövereihin. Tarpeellisuuden ajankohta perustuu tavallisesti jossittelulle. Kun yksittäinen tavara saa olla arvioitavana pidemmän aikaa, luopuminen voi helpottua.

Tavaroiden määrän vähennyttyä moni kokee vapautuneisuutta. Tähän vaikuttaa varmaankin uskallus luopua, ja toisaalta lisääntynyt tila.

Onnellisuus- ja kiitollisuushaasteet

Äkkiseltään luettuna nämä näyttävät viimeisen päälle sosiaalisen median ”hömpötykseltä”. Tämä on ymmärrettävää, sillä erityisesti Facebookiin tällaisia taitaa ilmestyä itse kullekin. Onneksi näitä haasteita voi toteuttaa sosiaalisen median ulkopuolellakin. Ankeus, synkkyys, pessimismi ja ikävät ajatukset ylipäänsä tahtovat vaatia monen mielessä aitiopaikan. Onnellisuuteen ja kiitollisuuteen sen sijaan on usein keskityttävä erikseen.

Onnellisuus- ja kiitollisuushaasteet voidaan toteuttaa esimerkiksi samaan tapaan muin minimalismihaasteet: ”Tänään kirjoitan ylös tai mietin mielessäni 3-10 asiaa joista olen onnellinen ja/tai kiitollinen.” Esimerkissä annettu määrä ei tietenkään ennalta määrätty, vaan jokainen voi määritellä sen itse.

Pohdintaa

Mikä idea näissä erilaisissa ”haasteissa”? Ekopaasto auttaa löytämään suurien ja vaikeampien muutosten joukosta helpommin toteutettavat. Pienistä ja helpoista muutoksista puolestaan on helpompi tehdä pitkäaikaisempi tapa. Maallista tai ei, ekopaasto voi myös auttaa säästämään rahaa energiankulutuksen pienentyessä. Ja kenties kehokin kiittää lisääntyneestä kasvisten käytöstä?

Minimalismi puolestaan auttaa pääsemään turhasta ja ennen kaikkea liiasta tavarasta eroon. Kun poistettavia esineitä etsii, hieman konmaria seuraten eri tavaroiden kohdalla voi kysyä: ”Tarvitsenko tätä? Onko tämä minulle tärkeä?” Kun vastaus pienen pohdinnan jälkeen osoittautuukin kielteiseksi, esineestä luopuminen voi antaa tilaa jollekin muulle. -Ei välttämättä uudelle esineelle, vaan ajatuksille. Esimerkiksi tällaisille: ”Mikä minulle on tärkeää?”

Kiitollisuus ja onnellisuus tahtovat olla tänä päivänä asioita, jotka kaiken kiireen keskellä on ”kaivettava” esiin. Kiitos jälleen Internetin, erilaiset huonot uutiset tulevat tietoomme turhankin nopeasti ja turhan suurissa määrin. Mikä ihme se on jos epätoivo ja kyynisyys pääsevät joskus mielessämme aitiopaikalle? Tästä syystä on hyvä pohtia säännöllisesti asioita, joista olla kiitollinen ja onnellinen. Jos minulta kysytään, mielestäni kyse ei ole ikävien asioiden kieltämisestä, vaan enemmänkin toivon löytämisestä ja ylläpitämisestä.

Yhteenveto paastoista ja haasteista: Ilmastoystävällisiä valintoja, tilaa ajatuksille ja merkityksellisille esineille, kiitollisuutta, syitä onnellisuuteen ja lopuksi vielä toivo. Ehkä näitä paastoja ja haasteita voisi toistaa välillä pääsiäisen jälkeenkin.

 

Teksti: Teologian maisteri Mila Knuth, joka on toiminut teologiharjoittelijana seurakunnassamme

3-5 -vuotiaiden päiväkerholaisten kertomia satuja talvisista kuvista

Tyttö työnsi kissaa pulkassa. Ne olivat menossa pulkkamäkeen. Sitten ne laski siellä viisi kertaa. Ja sitten ne meni kotiin. Siellä ne leikki ja joi lämmintä mehua. Sitten ne menivät uudestaan ulos. Ja ne meni yökylään niiden serkulle. Sitten ne nukkui ponilakanoissa. Ja sitten ne meni kotiin. Seuraavana päivänä ne meni metsään. Sitten ne meni seuravana päivänä puistoon, kun oli kesä. Seuraavana päivänä oli taas talvi ja ne kävi pulkkamäessä. Loppu.

Keiju ja hauva on laittanu valon siihen yhessä. Keiju oli laittanut siivet siihen olkapäälle. Keiju ja hauva on menossa pulkkamäkeen. Sitten tuli myrsky. Lunta alkoi tulla myrskyssä. Sitten kettu puhalsi niiden talon nurin. Sitten tuli leijona, joka haukkasi siitä talosta palan. Sitten ne meni takaisin kotiinpäin pulkalla. Loppu.

Keiju otti ison linnun. Sitten tuli iso mörkö. Mörkö laittoi keijun suuhun. Keijua sattui. Sen pituinen se.

Enkeli laskee kelkalla. Linnut lentää. On talvinen ilma. Enkeli on menossa kauppaan kissan kanssa. Ne käy ostamassa kaupasta ruokaa. Ei muuta.

Tähtiä loisti ilmassa. Kissa ja enkeli meni keittiöön. Aurinko paistoi yöllä ja kuu oli aamulla. Kynttilä loisti valossa. "On vielä" enkeli sanoi.

Enkeli työnsi kissaa. Ja tuolla oli niitten koti. Tossa oli tähti. Tossa on joku vetokahva. Enkeli ja kissa oli menossa kotiin. Kotona ne leikkii soittamista. Loppu.

Enkeli rapsuttaa hevosta. Niillä on lyhty. Sillä se voisi saada hevosen lämpimäksi. Ei muuta kerrottavaa.

Enkeli ja kissa. En mä tiiä, mitä ne tekee. Ne menee kirjastoon. Ne piirtää kirjastossa. Auton kuva. Ne menee kotiin. Kotona ne syödä. Ne leikkii piilosta. Ne leikkii autolla. Loppu.

Enkeli vie kissaa kelkassa. Silloin kun ne oli kotona enkeli paijasi hänen omaa hevostaan. Silloin ne taas sytytti oman lyhtynsä. Silloin ne kävivät nukkumaan. Silloin, kun ne heräsi ne huomasi, että rattikelkka on poissa. Ne tutki, että kuka oli vienyt sen. Silloin ne hiomasi sen rosvon ja soitti poliisille. Sitten se rosvo pääsi vankilaan. Sitten enkeli ja kissa otti rattikelkan ja pääsi taas kotiin. Sen pituinen se.

Enkeli työntää koiraa pulkassa. Tuolla on enkelin ja koiran talo. Tuolla on puita. Enkeli ja koira on menossa Lappiin. Ne menee kattoo joulupukkii. Tuolla on kuu. Ei muuta.

Enkeli työntää kissaa potkukelkalla. Ne on tulossa talosta. Ne laskee mäkeä. Ne tekee lumesta enkelin. Mä oon tehny meidän pihalle enkelin. Ne tekee myös lumiukon ja lumesta kissan. Ne tekee lumesta linnun, puun ja talon.

Teksti: Seurakunnan päiväkerhon lapset

Suklaata, tanssia ja muita syntejä

Jos kuljemme historiassa hieman taaksepäin, syntejä oli monenlaista. Synteihin kuuluivat mm. tanssiminen, juopottelu, avoliitto, liian läheinen seurustelu ennen avioliittoa ja tietenkin herkuttelu. Jälkimmäistä ilmensi loistavasti ennen muinoin ilmestynyt elokuva ”Pieni suklaapuoti”. Siinä mystinen nainen saapui pieneen ranskalaiseen kaupunkiin tyttärensä kanssa. Kylässä vallitsivat konservatiiviset arvot ja ennen kaikkea jyrkät säännöt. Niiden kautta kaupunkia johtava pormestari pyrki kitkemään kaiken ”jumalattomuuden”.

Naisen ja hänen tyttärensä asettuminen kaupunkiin oli asukkaille ja erityisesti pormestarille suuri järkytys. Nainen avasi pienen suklaapuodin. Hän valmisti suklaat itse reseptillä, joka oli peräisin maya -intiaaneilta, joihin naisen oma, jo edesmennyt äiti kuului. Valitettavasti asiakaskunta ei ollut helpoin mahdollinen, suklaa näet kuului pahimpiin synteihin. Pormestari teki kaikkensa saadakseen naisen ja tämän tyttären lähtemään kaupungista, mutta sortui tuohon synnilliseen suklaaseen lopulta itsekin.

Rikkaviljat ja vehnät

Matteuksen evankeliumin 13. luvussa kerrottiin kahdenlaisesta viljasta. Viljan kasvettua työntekijät huomasivat joukossa olevan rikkaviljan vehnän lisäksi. He kysyivät isännältä, kitketäänkö rikkavilja? Isäntä kehotti työläisiään odottamaan sadonkorjuuseen asti, sillä tässä vaiheessa mukaan voisi joutua vehnää. Vasta sadonkorjuun aikana rikkavilja kerättäisiin pois, ja poltettaisiin.

Ketkä meistä ihmisistä sitten edutavat rikkaviljaa, ja ketkä vehnää? Synti lieneekin ollut tuttu erottelukriteeri jo pidemmän aikaa. Mikä yllätys se nyt on? Paha ja kaikin tavoin huono ihminen tekee luonnollisesti syntiä. Tällöin on oikeutettua, että parempien ihmisten syyttävä sormi ojentuu häntä kohti. ”Soo soo, sinä syntinen!” Ei hätää, onneksi näitä parempiakin ihmisiä löytyy. Huh helpotusta..

Haasteena on vain, että perisynti leimaa meistä jokaisen. Toisaalta tuskin kukaan meistä on läpeensä paha, tai toistaan huonompi. Jokaisella ihmisellä on mahdollisuus kasvaa ihmisenä elämänsä aikana. Tämä järjestelmä on siinäkin mielessä käytännöllinen, sillä varsin harva selviää synnittömänä läpi elämän. Vahinkoja siis sattuu, ja usein myös sellaisia vähemmän vahinkoja. Onneksi olemme saaneet myös yhtäläisen mahdollisuuden huomata, myöntää ja lopulta myös oppia virheistämme. -Onhan aina yksi, joka meidät armahtaa.

Synnin kriteerit: Ärsyttää!

Syntien luokittelu lienee hyvä aloittaa yksinkertaista reittiä. Esimerkiksi Kymmenen käskyä on varsin hyvä muistisääntö. Erityisesti käskyt ”älä tapa” ja ”älä varasta” ovat varsin monikäyttöisiä, sillä ne myös suojelevat meitä. Muistan hämärästi vastaukseni ensimmäisellä luokalla opettajalleni, kun tämä kysyi meiltä enemmän tai vähemmän viattomilta ekaluokkalaisilta mitä synti on. Vastaukseni oli ”se on Jumalan tahtoa vastaan rikkomista”. Älkää kysykö mistä hatusta tuo vastaus oli vedetty. Vaikka itse sanonkin, ei se vastaus aivan metsään mennyt.

Jossain vaiheessa synti näytti muuttuneen myös ihmisten tahdon rikkomiseksi, tai mukavuusalueen häiritsemiseksi. Kenties yksi jos toinen ärsyyntyi tällaisista asioista. Parin mutkan kautta nuo ärsyttävät asiat saivat kunnian siirtyä synti -kategoriaan.

Synti ei ilmene suoranaisesti teoissa (vaikka niissäkin), vaan ajatuksissa. Syntinen ihminen on etääntynyt Jumalasta asennoituen Häntä kohtaan välinpitämättömästi. Kansankielellä asiaa voisi luonnehtian tyyliin ”ihan sama, minä teen mitä itse haluan!”. Jos minulta kysytään, en luokittelisi tanssia, herkuttelua tai muita ”paheita” synniksi sellaisenaan. Mutta jos ne menevät liiallisuuksiin ja siten johtavat välinpitämättömyyteen niin ihmisiä kuin Jumalaa kohtaan, kenties jokin kriittinen raja-aita lienee ylitetty.

Mikä satuttaa?

Mikäli edellistä määritelmää hyödynnetään, välinpitämättömyys näyttäisi myös ihmisten keskuudessa johtavan ikäviin asioihin: Yksinäisyyteen, vaaratilanteisiin ja tietenkin mielipahaan. Lista varmasti jatkuisi edelleenkin. Välinpitämättömyys puolestaan johtaa herkemmin tekohin, jotka satuttava tai ovat muuten haitaksi toisille ihmisille.

Varastamisen kautta kajotaan toisen ihmisen henkilökohtaiseen omaisuuteen ja viedään hänen luottamustaan hänen omaisuuteensa liittyvään koskemattomuuteen. Lisäksi hän saattaa menettää jotain, millä on suuri tunnearvo, tai rahaa jolla tulla toimeen. Jos asiaa tarkastelee tällaisesta perspektiivistä, kenellä enää olisi otsaa varastaa? -Hänellä, joka ei välitä. Toisaalta kokonaiskuva tilanteesta mutkistuu, jos henkilö varastaa esimerkiksi saadakseen ruokaa. Ja jos tarkkoja ollaan, tällainen henkilö on jonkinlaisen ”syntikierteen” seurausta: Hän on voinut muiden ihmisten välinpitämättömyyden seurauksena ajautua tilaan, jossa hän on.

Välinpitämättömyys voi toisaalta olla seuraus jostain, mikä ei alkujaan vaikuttanut pahalta. Esimerkiksi uupumus työn, tai vaikkapa terveys- tai mielenterveysongelmien seurauksena voi saada ihmisen niin väsyneeksi, ettei hän jaksa enää välittää muista, tai edes itsestään. Jos ei enää kykene rakastamaan itseään ns. terveellä tavalla, voi olla vaikeaa kyetä rakastamaan muita. Ei liene yllättävää, jos tällaiseen tilaan ajatuneen ihmisen on helppo tehdä asioita, jotka satuttavat niin häntä itseään, kuin muita. Ripauksena sarkasmia voisi kuitenkin todeta: Tällainen ihminen tuskin tanssii.

Elämän ilot auttavat rakastamaan

Jos lähdemme ajatuksesta, että välinpitämättömyys Jumalaa kohtaan vastaa synnin kriteereitä, uskallan väittää välinpitämättömyyden lähimmäisiä kohtaan tekevän samoin. -Ja voihan välinpitämättömyyden määritellä myös rakkauden vastakohdaksi. Rakkautta on montaa lajia, ehkä rakkauden puuttumisen ”oireet” ovat samankaltaisia. Siitä seuraava välinpitämättömyys tekee helpoksi toisten ihmisen satuttamisen niin fyysisesti kuin henkisesti.

Entä sitten herkuttelu, viihderomaanit- ja elokuvat sekä tanssiminen? Voimme herkutella meille rakkaiden ihmisten kanssa ja nauraa turvonneille vatsoillemme tehden kuntoilulupauksia, katsoa yhdessä elokuvia jotka saavat ajatukset pois arjen kiirestä ja tanssia sydämemme kyllyydestä uusia askeleita oppien. Kaikkea tuota toimintaa näyttäisi yhdistävän eräs merkittävä asia: Ne ovat yksi tapa rakastaa. Niiden kautta toteutuu sellainen yhdessäolo, jossa rakastamme lähimmäisiämme.

Ehkä nuo, aiemmin synniksi määritellyt asiat auttavat meitä rakastamaan. Miltä lopulta näyttikään unelias ja kulttuuriltaan konservatiivinen kaupunki elokuvassa ”Pieni suklaapuoti” naisen ja lapsen auheuttamien selkkausta myötä? Ihmiset olivat iloisia, avoimia ja kaupunki oli saanut väriä. Ihmiset nauttivat toistensa seurasta. Ehkä synnillinen suklaa sittenkin auttoi kaupunkilaisia löytämään rakkauden. Vaikka tarina olikin fiktiivinen, luulen että moni huomasi myös, että jääminen rikkaviljaksi oli puhtaasti oma valinta. Oli vain uskallettava rakastaa niin itseään, kuin lähimmäistä. Sama pätee meihin. Ja mikä tärkeintä, on uskallettava ottaa Jumalan rakkaus vastaan.

Teksti: Teologian maisteri Mila Knuth, joka on toiminut teologiharjoittelijana seurakunnassamme

Lupaus vuodelle 2019: Epätäydellisyys kunniaan!

Uusi vuosi, uude kujeet. Moni on varmaankin kirjannut ylös erilaisia lupauksia. Uusi vuosi on eräänlainen mahdollisuus aloittaa asiat ”puhtaalta pöydältä”. Tavallisesti lupauksiin liittyy jonkinlainen pyrkimys tehdä asiat paremmin. Johtopäätöksenä voisi siis todeta, että ihminen on ennen lupauksia laatiessaan tarkastellut toimintaansa kritiikin kera.Tämän seurauksena hän haluaa muuttua. Jos ei täysin, niin ainakin vähän.

Tammikuu lieneekin suosittua aikaa kuntokuureille, siivouslupauksille ja monenlaiselle itsekasvatukselle. Vuoden 2019 aikana moni koti tulee pysymäään siistimpänä, ruokalautaset sisältävät enemmän kasviksia, housujen nappi menee ongelmitta kiinni, verbaalinen ulosanti paranee ja ties mitä. Paperilla suunnitelma näyttää hyvältä: Meistähän on tulossa parempia ihmisiä.

Kuitenkin virheet ovat merkittävä osa meitä ihmisiä. Toisaalta jos olisimme virheettömiä, olisimmeko ihmisiä lainkaan? Virheet tuovat meihin sen vajavaisuuden, mikä taas tekee meistä riippuvaisia Jumalasta. -Siis hyvällä tavalla. Tuon riippuvaisuuden ei tarvitse tarkoittaa esimerkiksi saamattomuutta tai hyödyttömyyttä. Itse näkisin riippuvaisuuden Jumalan tarjoamana turvana, hoivana ja lohdutuksena niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Entä ne lukuisat virheemme? Kun niitä katsoo hieman tarkemmin, voi huomata jotain hyvääkin. Siksi uskaltauduinkin ehdottamaan, etteivät tulevat vuoden 2019 kunniaksi laaditut lupaukset johtaisi täydelliseen muutokseen.

Tapamyöhästyminen/viime tipassa saapuminen

Ahaa, kello on vasta tuon verran. Ei siis mitään kiirettä, tässä ehtii hyvin juomaan toisen kupposen kahvia, lukemaan lehden loppuun ja selaamaan vaikka iltapäivälehtien sivustoja. Noin, se kaikki on tehty. Paljonkohan kello nyt on.. voi ei! Nyt tuli kiire!!! Tarkemmin ottaen tämä on neljäs samanlainen aamu tällä viikolla!

Joskus aika vain rientää hieman nopeammin kuin olisi tarpeen. Tietenkin saapumiseen sovittuun paikkaan sovittuna aikana on varmasti hyvä panostaa, ja varmasti se jatkossa onnistuukin esimerkiksi jättämällä jotain ei välttämättömistä toimista pois. Mutta voisiko tavasta jättää asiat viime tippaan löytää jotain positiivista? Itse näkisin tässä kyvyn rentoutua, mikä erityisesti kiireisen arjen keskellä on tärkeä taito voimavarojen keräämisen kannalta. Ehkä mitään radikaalia täyskäännöstä ei siis tarvitse tehdä.

Ajatus ”onhan tässä aikaa” voi olla suureksi avuksi sellaisina aikoina, joina tehtävien ja menojen määrä on syystä tai toisesta kasvanut niin suureksi, että mieli ei enää osaa pysähtyä. Kun päässä pyörivät vapaa-ajallakin tekemättömät työt, voi olla todella arvokasta kyetä olemaan kiirehtimättä. Kansankielellä voisi siis todeta: kyky ottaa rennosti.

Vaikeus aloittaa

Tiskaamattomat tiskit, pyykit, imurointi, työpapereiden järjestely.. tuossahan ne kaikki lojuvat hienosti näkyvilla, mutta kuinka ihmeessä niihin pääsisi kiinni? Televisiosta tulisi samaan aikaan mukavaa katseltavaa, eilen aloitettu kirja olisi myös paljon mielenkiintoisempi.. Miten voikaan olla, että sellaisten ”pitäisi” -kategorian asioiden rinnalle ilmestyy lähes aina jotain hauskempaa?

Valitettavasti jossain vaiheessa elämää tietyt velvollisuudet tulevat osaksi arkea, ja niistä näyttää pääsevän eroon vain hoitamalla ne. -Ja se sekin tila on väliaikainen. No, onneksi joukkoon mahtuu mukavaakin tekemistä velvollisuus -osioista huolimatta. Surullinen tosiasia kuitenkin lienee, että monet asiat tulevat hoidetuksi vain tekemällä ne. Tekeminen puolestaan vaatii aloittamisen. Tällöin lupaus tai tavoite asioiden aloittamisesta hyvissä ajoin lienee kohdallaan jos sellaiseen on tarve. Mutta olisiko silti jotain, mistä voisikin pitää kiinni?

Jos palaamme kiireeseen ja sellaisesta palautumiseen, taito jättää asioita tekemättä voi olla myös hyödyksi. Toki niin kutsutut pakolliset asiat on hyvä tehdä. Mutta onko jokainen tehtävä hoidettava juuri sillä hetkellä? Jokainen pienempi tehtävä ei välttämättä ole todellisuudessa aivan niin kiireellinen. Joskus voi siis olla hyväkin kyetä jättämään asioita tekemättä, ja keskittyä hetkeksi ihan vain olemiseen, tai vaikkapa hetkestä nauttimiseen.

Haasteet tilojen pitämisessä siistinä

”No niin, tänä vuonna siivoan aina jälkeni ja pidän tilan muutenkin siisteinä!” Ensimmäinen päivä menee loistavasti, toinen jossain määrin, kolmas taas.. mitä tulikaan luvattua? Tiskialtaaseen on mystisesti jäänyt myös eilisen päivän tiskit, sanomalehti oli tarkoitus viedä lehtikoriin mutta jostain syystä se on tuossa vieläkin..

Toki sellainen ”perussiisteys” on hyvä olla ihan jo arjen sujuvuuden kannalta. No, tarvittavat tavarat on hieman helpompi löytää, jos niiden paikasta on edes jonkinlainen käsitys, eikä hakeminen vaadi arkeologin taitoja. Toisaalta ehkä joskus pieni epäjärjestys voi tehdä hyvääkin. Oma koti on monelle myös tila, jossa vallitsevat omat säännöt ja tietenkin oma järjestys. Ne säännöt eivät kuitenkaan aina päde muissa paikoissa, kuten esimerkiksi tuttavien luona. Heidän käsityksensä järjestyksestä voi siis herkästi viedä huomion. Ehkä tällöin pieni omista säännöistä poikkeaminen auttaa kiinnittämään huomion olennaiseen, kuten esimerkiksi ajanviettoon tuon tuttavan luona.

Liian suora puhe

”Jos minä viimeinkin tänä vuonna oppisin pitämään useammin kiinni!” Tämä päätös voi kaatua jo seuraavan sosiaalisen kanssakäymisen aikana. Totuus ajatuksena on ristiriitainen. Sitä kohti tulisi kulkea, mutta liiallisissa määrin sitä on myös hyvä välttää. Ne nk. valkoiset valheet taitavatkin sopivissa määrin olla yksi tapa pysyä sovussa. Tämä lienee allekirjoitettavissa, sillä esimerkiksi jokaista ulkonäköön tai pieniin saavutuksiin liittyvää epäkohtaa ei parane lausua ääneen ainakaan ilman erillistä pyyntöä.

Voiko kohtelias hiljaisuus mennä joskus liian pitkälle? -Itse vastaisin myöntävästi. Kritiikki ja vähän vähemmän positiivinen palaute ovat asioita, joista harva nauttii. Kuitenkin ilman niitä moni asia voisi olla kahta kurjemmin. Kritiikki ja palaute ovat asioita, jotka auttavat meitä kehittymään. Tällöin voi olla hyväkin, jos suoraa puhetta ei siloitella liian pitkälle, etenkään tilanteissa joissa vastapuoli pyytää rehellistä arviota.

Pienet virheet tuovat balanssin

Ehkä niillä pienillä ”viheillä” on sittenkin jokin oma tarkoituksensa? Yksi jos toinenkin lienee pohtinut, onko Jumalalla meitä luodessaan tullut projektin aikana yksittäisiä suunnitteluvirheitä. -Ilmeisesti ei sittenkään ole. Teologisella tasolla pitäisi varmaankin viitata ensisijaisesti epätäydellisen ihmisen riippuvaisuuteen Jumalasta, mutta näin vähän tavallisen arjen keskellä epätäydellisyys näyttäisi sopivissa olevan jopa hyödyksi.

Mainittujen esimerkkien epätäydellisyys näyttäisi nimittäin auttavan lepäämään ja rentoutumaan, ja toisaalta näkemään itsensä sopivana juuri sellaisenaan. Ne pienet virheet, joista erityisesti uutena vuotena laadittujen lupausten kautta moni yrittää päästä eroon, voivatkin olla merkittävä balanssin rakentaja. Tästä syystä päivän rukoukseen voisi liittää hieman erikoisemman osion: Taivaallinen Isämme, kiitos virheistä, jotka olet meihin jättänyt! Kiitos, että annat meidän olla epätäydellisiä.

Teksti: Teologian maisteri Mila Knuth, joka on toiminut teologiharjoittelijana seurakunnassamme

Kahvi