Kuulumisia kirkolta

Tällä sivulla julkaistaan ajankohtaisia juttuja, pieniä blogitekstejä ja kuulumisia Kauniaisten suomalaisen seurakunnan elämästä. Kuulumisia kirjoittelevat seurakunnan työntekijät ja vapaaehtoiset.

"Ihanasti sanottu"

Jos elämä itsessään olisi samankaltainen sijoitus kuin isännän palvelijoilleen antamat talentit, miten käyttää se parhaalla mahdollisella tavalla? Teini-ikäisenä minä ja ystäväni laadimme tarkkoja suunnitelmia siitä, mitä meidän tulee saavuttaa tiettyyn ikään mennessä. Jokainen meistä näki itsensä 30 ikävuoteen mennessä vakituisessa parisuhteessa, perheellisenä ja vakituisessa työpaikassa. Talous olisi turvattu ja elämä tasaista.

Elämän järkevä käyttö on haasteellinen tehtävä. Moni huomaa jälkikäteen, ettei niitä suurimpia asioita voikaan päättää etukäteen, tai asettaa tavoitteeksi. Nuori aikuinen ottaa tavoitteeksi löytää elämänsä rakkauden ja avioitua tämän kanssa ennen kuin täyttää 30 vuotta. Ei varmastikaan mahdoton tavoite? Onhan meillä Tinder ja muut deittisovellukset joista kriteerien perusteella suodattamalla voi löytää sen oikean. Valitettavasti elämän suuri rakkaus ei aina löydykään mittatilaustyönä, saati sitten määräaikaan mennessä.

Oli kyse siitä suuresta rakkaudesta, perheenlisäyksestä tai vaikkapa työurasta, erityisesti nykyaikana trendinä näyttäisi olevan kriteerien määrittely, aikatauluttaminen, sekä tarkka määritelmä jokaisen osa-alueen laadusta. Riittävistä paineista uutisointi pitää huolta muistuttamalla työuran etenemisen tärkeydestä, hintojen kallistumisesta, lainojen koroista, asumiskulujen nousemisesta, hedelmällisyyden laskemisesta 35 ikävuoden jälkeen ja pisteenä i:n päälle muistisairauden riskin lisääntymisestä yksinäisillä.
 

Suunnitelmasta poikkeaminen: kaikki on pilalla?

Entä jos kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan, onko kaikki todella pilalla? Nk. ikäkriisit tuntuvat olevan merkki siitä, että ettei jokainen suunnitelma olekaan toteutunut. Uskallan jopa yleistää, että 30 vuotta on monelle kriittinen ikä. Toisaalta sehän on ikä, mihin mennessä 10 vuotta sitten olo ladattu lukuisia odotuksia. Tuohon mennessä minulla on...

Kun suunnitelmille ei ole joustovaraa, seuraa herkästi pettymys. Saman tekevät ne liian tarkat vaatimukset, mitä elämältä ja sen eri osa-alueilta toivotaan. Samalla itse eläminen voi alkaa tuntua liian suurelta riskiltä, ja elämä itsessään voi liukua ohi - tai jäädä kaivetuksi maan alle, kuten kolmannen palvelijan talentille kävi. Suhtautuessa elämään mittatilaustyönä myös moni siihen liittyvä olennainen asia unohtuu. Yksi niistä on se suurin, rakkaus.
 

Ne olennaiset asiat…

Rakkaus yltää moneen paikkaan. Rakkautta voi tuntea kumppania, lapsia, perhettä ja muita läheisiä kohtaan. Luontoon ja kaikkeen olevaan. Ja sitten tulee ilo. Sitä ei tarvitse etsiä, ansaita eikä siitä tarvitse maksaa. Rakkautta lähimmäistä ja luontoa kohtaan voi osoittaa myös itse olemalla avuksi, tai esimerkiksi antamalla pieniä ilon aiheita. Jos siihen riittää yksinkertaisimmatkin asiat: oven avaaminen, tervehdys ja hymy. Jälkimmäinen on jotain, millä lapseni onnistuu valaisemaan jokaista hetkeäni.

Vaikka elämässä kaikki ei menisi aivan suunnitelmien mukaan, se tuskin sulkee pois  mahdollisuutta saada itselleen elämisen arvoinen elämä - ja mahdollisuutta onnellisuuteen. Luulen että joissain tilanteissa onnellisuus on ainakin osittain asennekysymys. Onnellisuus ei voi olla pakotettua. Enemmänkin ihmisen tulisi antaa itselleen lupa olla onnellinen. Helppoa se ei aina ole. Vaikka meille ei anneta sen enempää kuin jaksamme kantaa, joskus taakka tuntuu painavalta. Ehkä onnellisuus edelleen piilee siellä jossain, mutta se näyttää kasvonsa taakan kevennyttyä riittävästi.  
 

Ihanasti sanottu

Päässäni soi säännöllisesti Leevi and the Leavingsin kappale Ihanasti sanottu. Tämä ei haittaa, sillä pidän kyseisestä kappaleesta. Siinä kuvastuu elämän arkirealismi, joka ei ole aina ruusuilla tanssimista. Joskus todellakin riidellään rattoisasti aamuun asti. Mutta se on osa elämää, ja osa ihmisyyttä. Joskus elämä todellaki on yksi pitkä puutelista. Mutta huomion kiinnittyessä puutteista kaikkeen hyvään mitä jo on, elämä todellakin voi silloin tällöin täyttyä suudelmista.

Elämään mahtuu asioita joita saadaan, mutta myös asioita joita menetetään. Logiikka näiden tapaamisesta on tuntematon. Voimme vain arvailla mitä ansaitaan ja miksi. Loppujen lopuksi vastausta kysymykseen miksi ei tahdo löytyä. Joskus vastoinkäymisiä voi olla enemmän kuin niitä jaksaisi. Kuitenkin joskus tulee se päivä, kun vastoinkäymisistä ja vaikeista hetkistä tulee osa omaa elämäntarinaa. Se kertoo elämästä, mikä sittenkin on ollut ja tulee olemaan elämisen arvoista. 

Lopuksi kertosäkeessä todetaan: Elämä on elämää varten annettu, ja se on ihanasti sanottu. Allekirjoitan. Elämä ei ole mittatilaustyö. Saumat eivät ole koskaan täydellisen suorat. Joskus lanka katkeaa. Joskus jatkuvasti epämääräisenä pysyvät jälki vaatii peiliin katsomista ja pientä dialogia oman itsensä kanssa. Tämän jälkeen matka jatkuu taas hieman tasaisemmin, ainakin siihen asti kun taas riidellään rattoisasti, kuka kenenkin kanssa. Mutta juuri se on elämää omana itsenään. Sitä ei ole piilotettu maan alle.
 

Teksti: Teologian maisteri Mila Knuth. Mila on toiminut teologiharjoittelijana, kesäteologina ja vapaaehtoisena seurakunnassamme.

Anna anteeksi


Myönnän ajoittain kiinnittäväni huomiota ihmisten keskusteluihin. Joskus häpeän taipumustani ”salakuunteluun”. Toisaalta en liene ainoa laatuani. Tarina on yksinkertainen: Eräänä päivänä satuin kuulemaan parin pienemmän lapsen keskustelun:

Anteeksi kun tein niin, en tajunnut että pahastuisit.

Saat anteeksi. Ja anteeksi että suutuin.

Minäkin annan sinulle anteeksi.

Sitten leikki näytti jatkuvan. Oli salakuunteluni miten tuomittava teko tahansa, tuo lyhyt keskustelu sisälsi mielestäni paljon sellaista, mistä myös aikuiset voivat oppia. -Tai ainakin kerrata joskus opittua.

Anteeksi: Miksi sana on vaikea?

Sanan ”anteeksi” lausuminen erityisesti sitä vaadittavissa tilanteissa ei ole aina helppoa. Muistan jo lapsuudesta tuttujen Anni Polvan Tiina -hahmon, jonka omatunto oli varsinainen ”räpätäti”. Kun jotain väärää teki, sen ääni ei jättänyt rauhaan. Tiinalla oli kuitenkin ongelma: Hän ei osannut pyytää anteeksi. Jollain teot oli kuitenkin hyvitettävä, sillä omatunto ei muuten olisi hiljentynyt. Tiina valitsi pitsinvirkkuun, sillä se oli hänelle epämieluisinta työtä.

Anteeksipyytämisen vaikeudelle ei liene yksittäistä ja täydellisen kattavaa selitystä. Kun anteeksipyyntö muuttuu ajankohtaiseksi, ihminen joutuu myöntämään tehneensä jotain toista ihmistä vastaan. Tämän voi liittyä häpeää ja pelkoja. Väärän teon kohtaaminen vaatii siis eräänlaista alistumista. Ehkä juuri tuon alistumisen välttämiseen liittyy puolustautuminen: ”En minä ole tehnyt mitään väärää, eikä se ollut ainoastaan minun vikani!” Tentyä tekoa siis puolustellaan mahdollisimman monilla tavoilla.

Anteeksipyynnön odottaminen

Anteeksipyyntöä helpompaa on vaatia anteeksipyyntöä. Toki hyvä kysymys on, kuka on anteeksipyynnön velkaa ja kenelle. Kuten lasten keskustelu näyttää, anteeksipyynnön tarve voi osoittautua molemminpuoleiseksi. Anteeksipyytävän osapuolen tehtävä on puolestaan usein haasteellisempi.

On toki tilanteita, joissa satuttaminen lähtee toisesta osapuolesta. Kyseen ollessa toistensa kanssa pidemmän aikaa tekemisissä olleista ihmisistä, pahan mielen tuottamisen historia voi olla pidempi. Palatakseni Anni Polvaan, käsiini sattui (tai kirjaston tietokannasta) hänen omaelämäkerrallinen kirjansa Hyvästi lapsuus. Anni muistelee kirjassa kouluvuosiaan Tampereen tyttölyseossa. Kun Anni muisti epäonnistunutta leipomisyritystään, hän kirjoitti: ”On kurjaa, että elämän epäonnistumiset jäävät selvimmin mieleen, eivätkä lähde sieltä ajattelemallakaan tiehensä.”

Samoin näyttää olevan silloin, kun joku tekee vääryyttä, tai on sellaisen kohteena. Negatiiviset asiat tahtovat jäädä mieleen, mistä puolestaan seuraa katkeruus. Tämä vähemmän mukava pikku kaveri viihtyy seurassamme ajoittain pidempään ja hartaammin kuin psyykkinen vuokrasopimus antoi ymmärtää. Ilmeisesti ihmisluonto kuitenkin pitää sisällään jonkinlaisen viha-rakkaus -suhteen katkeruuteen; Hämmentävän tiukasti osa pitää siitä kiinni.

Miksi anteeksipyynnön odottaminen tai peräti vaatiminen on helpompaa kuin myöntää oman anteeksipyytämisen aiheellisuus? Mitään yksiselittäistä vastausta tuskin löytyy. Ehkä oman ”alueen” puolustaminen on helpompaa kuin omien rikkomusten ja sitä kautta oman heikkouden myöntäminen? Jos minulta kysytään, ihmisyyden perspektiivistä ilmiö kuulostaa jopa ymmärrettävältä.

Meillä ihmisillä on heikkoutemme, joiden kanssa ei aina ole helppoa olla sinut. Yksi jarruttava tekijä tässä voisi olla häpeä. Häpeä on osa ”peiliin katsomisen” prosessia. Siinä ihminen kohtaa pahan teon, jonka tekijänä hän itse on ollut. Vaikka häpeän seurauksena itse kukin toivoisi voivansa piiloutua jonnekin syyttävien silmien alta, häpeällä on tärkeä rooli anteeksipyynnön aiheellisuuden ymmärtämisessä. Se ei kuitenkaan tee itse anteeksipyynnön toteuttamisesta helpompaa, mutta sitäkin helpompaa on pohtia kuinka itse ansaitsisi olla anteeksipyynnön kohteena. Taaskaan en näe tätä asiaksi jolla syyllistää ihmisiä. -Korkeintaan jälleen osaksi ihmisyyttä.

Miksi antaa anteeksi?

Katkeruus palatkoon vielä kuvioihin. Englanninkielinen ilmaisu ”forgive and forget” kehottaa antamaan anteeksi ja unohtamaan. Luulen ettei unohtaminen tarkoita kirjaimellisesti unohtamista, vaan tapahtuneen sopeuttamista omaan menneisyyteen. Toisin sanoen asia hyväksytään. Hyväksymisen ei tarvitse tarkoittaa teon vääryyden kääntämistä oikeaksi tai oikeutetuksi. Tapahtunut hyväksytään tapahtuneeksi jota ei voida muuttaa. Sen sijaan elämä saa jatkua.

Näyttäisi siltä, että pahan teon aiheuttama mielipaha ja sitä kautta katkeruus ovat harvinaisen voimakkaita tunteina ja ajatuksina. Vai ovatko? Ehkä yksi ihmisen heikkouksista on taipumus muistella kärsimäänsä pahaa. -Eli päinvastoin kuin rakkaudella. Toisaalta jos rakkauden voima saa vallan, kyky antaa anteeksi osoittautuu tavaksi rakastaa myös itseään: sisintä kalvava kateruus voi murentua pala palalta pois. Kenties jotain pientä jää, mutta se pieni kauneusvirhe olkoon (taas kerran) osa ihmisyyttä.

Jos vääryyttä tehnyt on tavalla tai toisella läheinen, molemminpuoleinen anteeksiantaminen voi johtaa johonkin arvokkaaseen: välien palautumiseen. Jos rike puolin ja toisin suuri, välit eivät välttämättä tule ennalleen. Mutta se mitä rakentuu uudelleen, ei välttämättä ole entistä huonompi. -Korkeintaan erilainen.

Anteeksi myös itselleen ja itseltään

Entä omaan itseensä kohdistuva syyllisyys? Kun oma rike niin muita kuin itseään kohtaan kohdataan, ihmisen on kohdattava se, mikä hänessä on epätäydellistä. Toinen osapuoli voi antaa anteeksi täydestä sydämestään, mutta tehty teko voi jäädä mieleen pidemmäksi aikaa. Uskallan väittää, että itselleen voi olla vähintään yhtä vaikea antaa anteeksi kuin muille. Tämä lienee toisaalta ihmiskohtaista.

Jumala ei odota meiltä täydellisyyttä, vaan enemmänkin asemamme myöntämistä: Emme ole valtiaita tässä maailmassa. Hetki sitten tv-kanavia selaillessani jäin joksikin aikaa katsomaan yhtä lapsuuteni merkittävimmistä elokuvista, Jurasic Parkia. Kolmasluokkalaisena ensisijaisena olivat dinosaurukset. Kun ikää karttui enemmän, havaitsin elokuvassa monia mielenkiintoisia eettisiä kysymyksiä. Elokuvassa otettiin kantaa ihmisen kykyyn käyttää mahdollisuuksiaan tieteen parissa, eli tässä kontekstissa tuoda kasvokkain kaksi lajia, joiden välille aikaa oli kertynyt 65 miljoona vuotta.

Ihmisen hallintakyky ei riittänyt. Epärehellinen työntekijä aiheutti sähkökatkoksen, jolloin puiston suoja-aita ei toiminyt, ja myös vaaralliset dinosaurukset pääsivät vapaaksi. Sykkeeni nousee vieläkin kun muistan 9-vuotiaan itseni katsomassa tuota kohtausta. Ihminen joutui silmätysten niin dinosaurusten kuin epätäydellisyytensä kanssa. Vaikka tarina oli fiktiivinen hahmoja myöten, hahmot osoittivat syyllisyyden tunnetta: Oli luotu jotain, mikä uhkasikin heidän läheistensä henkeä. Ihminen ei ollutkaan kaiken yläpuolella.

Palataksemme aikaan ja paikkaan elokuvan ulkopuolella, epätäydellisyyden hyväksyminen lienee tärkeä askel anteeksiantamisessa myös itselleen. Ihminen voi myös ottaa opikseen, jolloin virheet ovat ihanteellisimmissa tapauksissa käännettävissä voitoksi. Tosin Jurasic Park elokuvan jatko-osat muistuttava, että edes virheistä oppiminenkaan ei riitä, sillä jokaisesta hyvästä suunnitelmasta tahtoo löytyä aukkoja. Näin ollen epätäydellisyys on pysyvää. Toisaalta vastoin kuten hyvin suunniteltujen liikeideoiden näkymättömät kääntöpuolet, Jumalan ihmistä kohtaan osoittama rakkaus ja anteeksianto ovat muuttumattomia läpi historian.

Jumala ei kuitenkaan jättänyt ihmistä passiiviseksi toimijaksi. Ihmisen toimii ja tekee itse ratkaisuja, jotka auttavat häntä selviämään. Hän siis toimii itse, muttei yksi maailman viskottuna. Näin jossain määrin historiaa lukeneena olen huomannut, että historia on täynnä virheitä, joista joko opitaan tai niitä toistetaan. -Tai keksitään uusia. Anteeksipyytäminen vaatii tehdyn virheen myöntämisen. Anteeksiantaminen taas tahtoa jatkaa elämää. Tarkemmin ajateltuna anteeksipyytäminen –ja antaminen ovat tärkeä osa sisäistä selviytymistä, mikä taas mahdollistaa resurssit mielekkäämpään elämään.

Teksti: Teologian maisteri Mila Knuth

Elämänmittainen rippikoulu

Rippijuhlissani kesällä 2000 yksi jos toinen minun silmissäni täti-ihminen lausui onnittelujen yhteydessä: ”Tämä on sitten yksi etappi sinun elämässäsi.” Myös ”naimaikä” taidettiin muutamaan kertaan, joskin hyväntahtoisen kiusoittelevaan sävyyn. Jos rehellisiä ollaan, sana ”etappi” alkoi tietyn toistomäärän jälkeen kyllästyttää.

En oikeastaan tainnut täysin edes ymmärtää sanan merkitystä, enkä varmaan ollut edes erityisen kiinnostunut. Mainittakoon tässä kohden, ettei kyse ollut kiittämätömyydestä. Olin monien tapaan nukkunut huonosti, ja silmäni olivat vielä turvoksissa itkusta, jonka uusien tuttavuuksien hyvästely oli nostattanut pintaan.

Pieni pala itsenäistymistä

Itse liitän nämä sanat tavalla tai toisella kasvuun ja rajan ylittämiseen elämänvaiheissa. Vaikka tänä päivänä, ja kyllä myös vuonna 2000 15-vuotias ei todellakaan ollut valmis astumaan avioon, se merkitsi että pieni pala lapsuutta oli jälleen jätetty taakse. Kuten moni vuosia myöhemmin toteaa, tuossa vaiheessa aikuisuuten oli vielä paljon matkaa. Toisaalta jatkuva kasvaminen ihmisenä tekee varmaankin siitä matkasta loppumattoman. Oikeastaan parempi niin.

Harvempi 15-vuotias muuttaa vielä omilleen. Osa myöskään ei välttämättä ole ennen rippileiriä ollut ainakaan viikonloppua pidempään reissussa ilman vanhempia. Yksittäisten päivien lukumäärän vaihtelua laskematta rippileiri kestää keskimäärin viikon. Verrattuna vaikkapa viikonlopun mittaiseen harrasteleiriin aika on pitkä. Harrastus tekee leirin sisällöstä omalla tavallaan tutun, mutta rippileiri on elämässä ainutkertainen kokemus. -Siis leiriläisenä.

Vaikka rippileirin ja maanpuolustusvelvollisuuden rinnastaminen ei ehkä ole suotavaa, molempiin liittyy aluksi ristiriitaiselta tuntuva ajatus: On opittava toimimaan ohjeiden mukaan. Mitä itsenäistä tässä oikein on? Toimintavathan ovat jonkun muun määrittelemiä. Itse en ole armeijaa käynyt, ja tässä vaiheessa ikä olisi jo pienoinen este. Vaikka ohjeiden ja peräti käskyjen noudattaminen voi tuntua peräti ärsyttävältä, se taito on merkittävä osa elämässä selviämistä. Mikäli asiaa tarkastelee Raamatun perspektiivistä, ohjeiden ja käskyjen noudattaminen myös kristinuskossa olennainen osa Jumalan seuraamista.

Käskyjä noudattaen laput silmillä?

Niin, tekeekö taito noudattaa ohjeita ja käskyjä meistä kykenemättömiä ajattelemaan omilla aivoillamme? Oikeastaan ohjeiden käskyjen noudattaminen erityisesti Raamatun perspektiivistä sekä rippikoulussa avaavat pari muuta aistia sellaiseen valmiustilaan, että ne nk. laput taitavat pikemminkn poistua silmiltä. -Siis sellaiset, jotka ovat huomaamatta rakentuneet kaventamaan hieman laajempaa näkökenttää.

Niin vanhan kuin uuden testamentin sisällöstä löytyy suuri määrä sääntöjä ja ohjeistusta, joiden pääasiallisena tavoitteeksi voisi määritellä esimerkiksi yhden, ainoan ja oikean kolmiyhteisen Jumalan seuraamisen. Tarkemmat määrittelyt löytyvät esimerkiksi uskontunnustuksesta. Juuri tämä Jumalamme haluaa ohjeistaa ja ohjata meitä oikeaan suuntaan, mutta kannustaa meitä samalla olemaan yksiöitä. Onneksi tapoja toimia oikein on monia, mutta yksittäiset perusasiat on hyvä tietää.

Vertauksena voisi käyttää esimerkiksi kirjallisuutta. Tiedämme, että on monenlaisia kirjoja, osa jopa suureen suosioon nousseita. Jokaisen kirjailijan on kuitenkin opittava pari olennaista taitoa: luku- ja kirjoitustaito, ja ehkä hieman kirjoittamisen tekniikkaan liittyviä seikkoja.

Samaan tapaan sääntöjen ja ohjeiden noudattaminen antaa niin maallisen kuin hengellisen elämän osa-alueilla useammanlaisia toimintamahdollisuuksia. - Ei siis rajoitteita. Vielä tänäkin päivänä käytössä olevassa rippikouluveisussa ”Olet vapaa” mainitaan ”vapaa palvelemaan Jumalaa”. Tämän vapauden toteuttaminen vaatii kuitenkin jälleen muutamia perustaitoja, mutta sen jälkeen tyylin voi valita omien vahvuuksiensa mukaan. Vaikka säännöt ja ohjeet voivat alkuun tuntua rajoittavilta, ne juuri vapauttavat ennen pitkää. - Viimeistään silloin, kun siivet ovat vahvistuneet kantamaan.

Kasvamisen viikko

Miten rippileirillä kasvetaan? Pituutta? Leveyttä? Periaatteessa molemmat ovat mahdollisia, kiitos lähes aina turhankin hyvien ruokien. Tosin näin aikuisiällä pituuskasvu lienee harvinaisempi ilmiö. Sitten olisi se henkinen ja hengellinen kasvu. Rippikoulu -ja leiri ovat aikaa, jolloin tarkoitus olisi syventää sitä kaikkea, mitä kristinuskolle olennaisesta on opittu. Kenties jokunen uusikin asia tulee.

Oppiminen ei ole ainoastaan uuden tiedon omaksumista tai uusien näkökulmien löytämistä, vaan kokemista. Kun oivaltaa, voi myös tuntea jotain. Ehkä myös käsite ”pyhyys” muuttuu läheisemmäksi. Sen ymmärtää, kun jokin on pyhää. Sen ei tarvitse olla esimerkiksi pelottavaa, vaan jotain aivan erityistä. Itse henkilökohtaisesti olen koko aikani kristittynä pitänyt siitä, että Jumalaa ei tarvitse pelätä.

Vaikka itse käytän vanhahtavaa käsitettä ”Herran pelko”, en näe pelkäämistä uhkaavana. Kyse on enemmänkin kunnioittamisesta ja turvaamisesta. Kuten Luther totesi ties kuinka monesti: ”Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa...” -Näinhän se menee: rakastaa.

Psykologisen lähestymistavan mukaan pieni lapsi käsittää monet asiat konkreettisesti. Abstrakti ajattelu taas kehittyy hieman myöhemmin. Rippikoulun -ja leirin aikana pyritään ”avaamaan” kristinuskoon liittyviä abstrakteja asioita eri tavoin.

Luulen että erityisesti tuon merkityksellisen viikon aikana tapahtuu eräänlainen U-käännös: Abstrakti ja vaikeasti hahmotettava saa jälleen seurakseen pienen palan konkreettisuutta. Tämä tapahtuu juuri kokemuksen ja oivallusten kautta, mikä taas johtaa henkiseen ja hengelliseen kasvamiseen.

Jumalalle kiitos vielä mahdollisuudesta elinikäiseen oppimiseen. Vaikka rippikoulu ja -leiri ns. virallisessa muodossaan eivät toistu, samojen asioiden pohdiminen sekä uusien oivallusten löytäminen on mahdollista koko elämän ajan.

Teksti: Teologian maisteri Mila Knuth, joka toimii kesäteologina seurakunnassamme

Paastoja ja haasteita myös pääsiäisen ja sen jälkeiselle ajalle

Pääsiäistä edeltävälle ajalle ominaista on paasto. Kuinka moni sitä sellaisenaan noudattaa, sitä on vaikea arvioida. Kun pääsiäinen vihdoin koittaa, pääsiäisen juhlapöytä antaa mahdollisuuden huokaista helpotuksesta: Hyvästi paasto! No, liittyhän pääsiäiseen jokunen muukin varsin merkittävä tapahtuma, mutta nälkäisellä ihmisellä on taipumus nähdä ruoka ensin.

Nälkä kasvaa syödessä, mutta vieläkin enemmän paastotessa. Tänä päivänä muodin korkeimmalla portaalla ovat erilaiset kehoa puhdistavat paastot ja detox -kuurit. Niiden vaikutus jää kuitenkin hieman pintapuoleiseksi, ja usein myös hetkelliseksi. Millaiset paastot tai vastaavat sitten antaisivat tilaa ajatuksille ja olennaisten asioiden muistamiselle? Varmasti niitä on useita, mutta nämä näistä nykypäivän villityksistä nousee ensimmäisenä mieleen.

Ekopaasto

Ilmastokysymykset ovat olleet viime aikoina siinä määrin esillä, että ekopaasto vaihtoehtona ei varmastikaan jää tarpeettomaksi. Tosin tähän vaikuttaa luonnollisesti yksilön elämäntyyli. Mutta jos muutokselle sopivia kohteita sattuukin löytymään ja ne ovat helposti toteutettavissa, ekopaasto voi kokemuksena olla varsin mielenkiintoinen.

Mistä lähteä liikkeelle? Esimerkiksi pienet muutokset energiankulutuksessa ovat melko helppo askel: Jos asunnossa pauhaa useampi sähkölaite päällä tarpeettomasti, yksittäisten sammuttaminen vähentää sähkön kulutusta. Omassa arjessani kiinnitin huomiota erityisesti keittiön puolelle. Pyrin valmistamaan suurempia määriä ruokia niin, että lieden ja uunin käyttö vähenivät selkeästi.

Muovijätteen vähentäminen voi olla jo haasteellisempi projekti lähtötasosta riippuen. Tätä pulmaa on helpottanut onneksi lisäänteet mahdollisuudet muovijätteen lajitteluun. Koska olen mm. viilin ystävä, muovipurkkeja tahtoi kuitenkin kertyä enemmän kuin olisi tarvis. Ratkaisu löytyikin tällä kertaa jo valmiista keinoista: Viiliähän voi itsekin valmistaa. Näin vähenivät muovipurkitkin.

Muita keinoja voivat olla esimerkiksi hyötyliikunnan lisääminen, tekstiilien kierrättäminen, joukkoliikenteen suosiminen jos mahdollista, lähiruuan suosiminen jne. Hyvällä onnella ekopaastosta voi jäädä arkeen pysyviä tapoja.

Minimalismi

Tuntuuko joskus siltä että tavaraa vain kertyy jatkuvasti? Tilaa olisi huonosti, eikä yli puolelle tavaroista ole minkäänlaista käyttöä. Luopuminen tavaroista ei aina ole helppoa, ei edes silloin kun käyttöä ei todellakaan ole. Vaikka minimalismi voi alkuun tuntua lähinnä ”muodin uudelta hömpötykseltä”, itse henkilökohtaisesti näen että siinä on ideaakin.

Turhasta tavarasta voi luopua monella tapaa. Joskus raivaus voi tapahtua radikaalisti ja hullun kiilto silmissä. Heh, taitaa olla vuoroni kohottaa käteni. Toinen vaihtoehto on tehdä projekti pienemmissä erissä. Yksi kuulemani toimintamuoto oli luopuminen esimerkiksi yhdestä turhasta tavarasta päivässä 1-2 viikon ajan.

Millaisia vaikutuksia tällä on? Turhien tavaroiden turhuus voi ilmetä helpommin pidemmällä aikavälillä ja erityisesti silloin, kun arvointi ei kohdistu useaan tavaraan yhtä aikaa. No, ainahan kaikelle joskus löytyy käyttöä? Joskus se ”joskus” tahtoo vain sijoittua jonnekin tuntemattoman tulevaisuuden syövereihin. Tarpeellisuuden ajankohta perustuu tavallisesti jossittelulle. Kun yksittäinen tavara saa olla arvioitavana pidemmän aikaa, luopuminen voi helpottua.

Tavaroiden määrän vähennyttyä moni kokee vapautuneisuutta. Tähän vaikuttaa varmaankin uskallus luopua, ja toisaalta lisääntynyt tila.

Onnellisuus- ja kiitollisuushaasteet

Äkkiseltään luettuna nämä näyttävät viimeisen päälle sosiaalisen median ”hömpötykseltä”. Tämä on ymmärrettävää, sillä erityisesti Facebookiin tällaisia taitaa ilmestyä itse kullekin. Onneksi näitä haasteita voi toteuttaa sosiaalisen median ulkopuolellakin. Ankeus, synkkyys, pessimismi ja ikävät ajatukset ylipäänsä tahtovat vaatia monen mielessä aitiopaikan. Onnellisuuteen ja kiitollisuuteen sen sijaan on usein keskityttävä erikseen.

Onnellisuus- ja kiitollisuushaasteet voidaan toteuttaa esimerkiksi samaan tapaan muin minimalismihaasteet: ”Tänään kirjoitan ylös tai mietin mielessäni 3-10 asiaa joista olen onnellinen ja/tai kiitollinen.” Esimerkissä annettu määrä ei tietenkään ennalta määrätty, vaan jokainen voi määritellä sen itse.

Pohdintaa

Mikä idea näissä erilaisissa ”haasteissa”? Ekopaasto auttaa löytämään suurien ja vaikeampien muutosten joukosta helpommin toteutettavat. Pienistä ja helpoista muutoksista puolestaan on helpompi tehdä pitkäaikaisempi tapa. Maallista tai ei, ekopaasto voi myös auttaa säästämään rahaa energiankulutuksen pienentyessä. Ja kenties kehokin kiittää lisääntyneestä kasvisten käytöstä?

Minimalismi puolestaan auttaa pääsemään turhasta ja ennen kaikkea liiasta tavarasta eroon. Kun poistettavia esineitä etsii, hieman konmaria seuraten eri tavaroiden kohdalla voi kysyä: ”Tarvitsenko tätä? Onko tämä minulle tärkeä?” Kun vastaus pienen pohdinnan jälkeen osoittautuukin kielteiseksi, esineestä luopuminen voi antaa tilaa jollekin muulle. -Ei välttämättä uudelle esineelle, vaan ajatuksille. Esimerkiksi tällaisille: ”Mikä minulle on tärkeää?”

Kiitollisuus ja onnellisuus tahtovat olla tänä päivänä asioita, jotka kaiken kiireen keskellä on ”kaivettava” esiin. Kiitos jälleen Internetin, erilaiset huonot uutiset tulevat tietoomme turhankin nopeasti ja turhan suurissa määrin. Mikä ihme se on jos epätoivo ja kyynisyys pääsevät joskus mielessämme aitiopaikalle? Tästä syystä on hyvä pohtia säännöllisesti asioita, joista olla kiitollinen ja onnellinen. Jos minulta kysytään, mielestäni kyse ei ole ikävien asioiden kieltämisestä, vaan enemmänkin toivon löytämisestä ja ylläpitämisestä.

Yhteenveto paastoista ja haasteista: Ilmastoystävällisiä valintoja, tilaa ajatuksille ja merkityksellisille esineille, kiitollisuutta, syitä onnellisuuteen ja lopuksi vielä toivo. Ehkä näitä paastoja ja haasteita voisi toistaa välillä pääsiäisen jälkeenkin.

 

Teksti: Teologian maisteri Mila Knuth, joka on toiminut teologiharjoittelijana seurakunnassamme

3-5 -vuotiaiden päiväkerholaisten kertomia satuja talvisista kuvista

Tyttö työnsi kissaa pulkassa. Ne olivat menossa pulkkamäkeen. Sitten ne laski siellä viisi kertaa. Ja sitten ne meni kotiin. Siellä ne leikki ja joi lämmintä mehua. Sitten ne menivät uudestaan ulos. Ja ne meni yökylään niiden serkulle. Sitten ne nukkui ponilakanoissa. Ja sitten ne meni kotiin. Seuraavana päivänä ne meni metsään. Sitten ne meni seuravana päivänä puistoon, kun oli kesä. Seuraavana päivänä oli taas talvi ja ne kävi pulkkamäessä. Loppu.

Keiju ja hauva on laittanu valon siihen yhessä. Keiju oli laittanut siivet siihen olkapäälle. Keiju ja hauva on menossa pulkkamäkeen. Sitten tuli myrsky. Lunta alkoi tulla myrskyssä. Sitten kettu puhalsi niiden talon nurin. Sitten tuli leijona, joka haukkasi siitä talosta palan. Sitten ne meni takaisin kotiinpäin pulkalla. Loppu.

Keiju otti ison linnun. Sitten tuli iso mörkö. Mörkö laittoi keijun suuhun. Keijua sattui. Sen pituinen se.

Enkeli laskee kelkalla. Linnut lentää. On talvinen ilma. Enkeli on menossa kauppaan kissan kanssa. Ne käy ostamassa kaupasta ruokaa. Ei muuta.

Tähtiä loisti ilmassa. Kissa ja enkeli meni keittiöön. Aurinko paistoi yöllä ja kuu oli aamulla. Kynttilä loisti valossa. "On vielä" enkeli sanoi.

Enkeli työnsi kissaa. Ja tuolla oli niitten koti. Tossa oli tähti. Tossa on joku vetokahva. Enkeli ja kissa oli menossa kotiin. Kotona ne leikkii soittamista. Loppu.

Enkeli rapsuttaa hevosta. Niillä on lyhty. Sillä se voisi saada hevosen lämpimäksi. Ei muuta kerrottavaa.

Enkeli ja kissa. En mä tiiä, mitä ne tekee. Ne menee kirjastoon. Ne piirtää kirjastossa. Auton kuva. Ne menee kotiin. Kotona ne syödä. Ne leikkii piilosta. Ne leikkii autolla. Loppu.

Enkeli vie kissaa kelkassa. Silloin kun ne oli kotona enkeli paijasi hänen omaa hevostaan. Silloin ne taas sytytti oman lyhtynsä. Silloin ne kävivät nukkumaan. Silloin, kun ne heräsi ne huomasi, että rattikelkka on poissa. Ne tutki, että kuka oli vienyt sen. Silloin ne hiomasi sen rosvon ja soitti poliisille. Sitten se rosvo pääsi vankilaan. Sitten enkeli ja kissa otti rattikelkan ja pääsi taas kotiin. Sen pituinen se.

Enkeli työntää koiraa pulkassa. Tuolla on enkelin ja koiran talo. Tuolla on puita. Enkeli ja koira on menossa Lappiin. Ne menee kattoo joulupukkii. Tuolla on kuu. Ei muuta.

Enkeli työntää kissaa potkukelkalla. Ne on tulossa talosta. Ne laskee mäkeä. Ne tekee lumesta enkelin. Mä oon tehny meidän pihalle enkelin. Ne tekee myös lumiukon ja lumesta kissan. Ne tekee lumesta linnun, puun ja talon.

Teksti: Seurakunnan päiväkerhon lapset

Kahvi