Raimo Mäkelän saarna messussa 28.1.2018

12.2.2018 10.47

Ansaitsematon armo

 

Luuk 17:7-10: "Jos teillä on palvelija kyntötöissä tai paimenessa, niin ettehän te hänen kotiin palatessaan sano: 'Käy pöytään, saat heti ruokaa.' Ei, te sanotte: 'Laita minulle syötävää, vyötä vaatteesi ja palvele minua sen aikaa kun syön ja juon. Sitten saat sinä syödä ja juoda.' Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: 'Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.'"

 

”Nenäsä altaha sitä parraat kiitokset saap’ ja viel’ lämpimänä”

Tänään on tammisunnuntai. Nuorelle polvelle se ei ehkä sano enää mitään. Siitä kertoo kouriintuntuvasti täällä Kauniaisissa torstaina esitetty dokumenttielokuva Tammisunnuntai 1918. Jotkut meistä näkivät sen. Se on myös aiheena elokuvan käsikirjoittajan Antti Tuurin dokumenttiromaanissa Tammikuu 1918. Nyt on kulunut 100 vuotta siitä, kun Pohjanmaalla alkoi vapaussota, jossa pyrittiin 125 000 sotilaan venäläisarmeijan poistamiseen juuri itsenäistyneestä Suomesta surmaamatta suomalaisia. Samana päivänä alkoi etelässä kapina eli sisällissota, joksi vapaussotakin pian kääntyi. Siinä kymmeniä tuhansia veljiämme ja sisariamme kuoli toistensa surmaamina. Haavat iskeytyivät syvälle kansan sieluun. Tämä sota lienee suurin kansallinen vammamme. Totuus noista tapahtumista vapauttaa.

 

Kirkkotiemme yllä tänään tammisunnuntaina ovat liehuneet liput. Vapaasti pidettäviä kansallisia vaaleja halutaan näin juhlistaa virallisesti. Vaaliin valmistautumista on edeltänyt perusteellinen ehdokkaiden tutkistelu. Heille esitetty ydinkysymys näyttää yhteiskuntamme yleisen ilmapiirin mukaisesti olevan tämä: Miksi meidän – ja minun – pitäisi valita juuri sinut? Virkaa tavoittelevat ovat vastanneet siihen tuomalla avoimesti tai peitetysti esiin omia ansioitaan ja vähättelemällä muita ehdokkaita.

Saman kysymyksen kohtaa nykyään yleensä mitä tahansa työpaikkaa hakeva haastattelussa. Jo kauan sitten erään ammattioppilaitoksen kurssin päättyessä uutislähetyksessä kysyttiin tutkinnon juuri suorittaneelta: ”No, millaisia ammattilaisia nyt on valmistunut?” Nuori ihminen vastasi: ”Hyviä – sellaisia kuin minä” ja nauroi päälle. Kyllikki Mäntylän näytelmässä (Feutora ja muut ”monumentit”, 1956) karjalaisukko replikoi: ”Nenäsä altaha sitä parraat kiitokset saap’ ja viel’ lämpimänä.”

Keskikoulussa opin ruotsintunnilla ilmaisun gå med håven ’kulkea haavi kädessään’. Opettaja selitti: se tarkoittaa kohteliaisuuksien keräämistä. Kreikkalainen stoalainen filosofi Epiktetos (n. 55-135 jKr) lähes apostolien ajoilta puhuttelee kirjoituksessaan filosofian opettajaa:

Taannoin kun kuulijasi kokoontuivat paikalle melko innottomina eivätkä osoittaneet sinulle suosiotaan, lähdit pois masentuneena. Toisen kerran taas sinua kehuttiin, ja sinä kiersit kyselemässä kaikilta: ”Mitäs minusta pidit?” ”Mestari, se oli hienoa, kerta kaikkiaan!” - - Miksi minun pitäisi tulla kuuntelemaan sinua? Haluatko näyttää, että osaat hienosti sommitella esityksesi? - - ”Kehu nyt minua! Sano: ’Mainiota!’ ja: ’Loistavaa!’” - - Kutsuuko filosofi itselleen kuulijoita? Eikö hän päinvastoin itsestään vedä puoleensa ihmisiä, jotka voivat saada hänestä hyötyä? Kutsuuko lääkäri parannettavakseen potilaita?

Jo ennen kouluikää olin oppinut kavereilta kielteisen sanonnan: ”Omakehu haisee.” Oman itsen esiin tuomista pidettiin sopimattomana. Nyt se on hyväksyttävää ja suositeltavaa. Torjuva asenne kaikuu kuitenkin jo kolmen tuhannen vuoden takaa Vanhan testamentin Sananlaskujen kirjasta (27:2): ”Kiittäköön sinua toinen, ei oma suusi, vieras, ei oma kielesi.” Juuri kuulemamme Jeesuksen lausuma sanoo vielä jyrkemmin: ”Kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: 'Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.'"

”Kenelle kunnia, sille kunnia”

Jeesuksen lausuma iskee ihmistenvälisiin suhteisiin. On kiusallista, kun koemme, että joku janoaa meiltä tunnustusta, jota emme voi antaa aidosti emmekä imartelematta. Vapaaehtoistoiminnassa – esimerkiksi ja myös seurakunnassa - monet antavat panostaan – ja odottavat siitä tunnustusta. Jos jotkut eivät sitä saa, he loukkaantuvat ja ehkä vetäytyvät kaikesta: ”Niin paljon minä tein ja uhrasin enkä edes kiitoksen sanaa saanut!”

Tietysti meidän tulee omasta aloitteestamme ja rehellisesti kiittää ihmisiä mahdollisimman paljon kaikesta mahdollisesta: lapsia – omia ja vieraita – puolisoa, muita läheisiä, työyhteisössä alaisia, työtovereita ja esimiehiäkin, joita yleensä vain moititaan ja usein epäoikeudenmukaisesti. Erityisesti maahanmuuttajanuorille tulee antaa tunnustusta ja rohkaisua, sillä heiltähän puuttuu kaikki. Tulee kiittää niitä, jotka harrastustoiminnassa ja hengellisessä yhteisössä tekevät paljon palkatta, ja myös yhteiskunnan virallisia toimijoita, esimerkiksi opettajia ja muita kasvattajia, lääkäreitä ja sairaanhoitajia. Apostoli Paavali kehotti (Room 13:7): ”Antakaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu: - - kenelle kunnia, sille kunnia.” Kunnian antamiseen sisältyy myös tunnustuksen ja kiitoksen antaminen.

Niin kuin vaivaannumme epärehellisen kiittämisen pakosta, niin myös iloitsemme, jos saamme yllättävästi aitoa tunnustusta toisen sydämestä. Samaa iloa saamme ja meidän tulee tuottaa muille. Luopuminen kiitoksen kerjäämisestä ja kiitoksen pidättämisestä on nöyryyttä ja itsekkyyden ja kateuden hylkäämistä. Se on välttämätön asenne – mutta äärimmäisen harvinaista meissä itsessämme ja muissa.

”Mie se en oo mittää ja huomenna en oo sittää”?

Jeesuksen lausuma kohdistuu kuitenkin ennen kaikkea siihen, miten suhtaudumme Jumalaan. Kun Luukas kertoo Jeesuksen arameankielisen puheen kreikaksi, hän käyttää sanaa duulos. Se on suomennettu sanalla palvelija mutta tarkoittaa suoranaisesti ’orjaa’. Palvelija on vapaa ja antaa vain tietyn panoksen ajastaan ja voimistaan isännälleen tai emännälleen. Orja ei omista itseään. ”Palvelija”- tai ”orja”-sanaa tässä edeltävä määre käännetään nykyisessä Kirkkoraamatussa sanalla ”arvoton”, edellisessä sanalla ”ansioton”. Molemmat ovat mahdollisia niin kuin myös ”hyödytön”, ”käyttökelvoton”, ”tehtävään sopimaton”. Kysymyksessä on siis Jumalan palvelija, jollaiseksi jokainen ihminen on tarkoitettu ja joka tunnustautuu arvottomaksi ja ansiottomaksi.

Asettaako Jeesus tässä ihanteeksi ihmisen täydellisen itsettömyyden ja ruikuttavan oman itsen mitätöimisen: ”Mie se en oo mittää ja huomenna en oo sittää”? Jumalan lapsen ja Jumalan palvelijan ihanne ei ole heikko itsetunto, ei nöyristely vaan rehellinen sydämen nöyryys. Jos jollakulla voi olla terve ja vahva identiteetti eli käsitys ja kokemus omasta itsestä, niin erityisesti sillä, joka uskoo ja turvautuu Jeesukseen Vapahtajanaan ja Herranaan.

Jeesus edellyttää meiltä nöyryyttä, joka luopuu vaatimasta ja edes salaisesti odottamasta Jumalalta palkkiota mistään ja suostuu ansaitsemattomaan armoon. Hän oli itse ehdottoman nöyrä Herran palvelija, josta Vanhan testamentin profeetat olivat ennustaneet. Sellaiseksi häntä luonnehti hänen apostolinsa Pietari hänen ylösnousemuksensa jälkeen (Apt 3:13, 20; 4:27, 30). Näissä kirjoituksissa ei kuitenkaan käytetä sanaa duulos ’orja’ vaan sanaa pais ’poika’, ’palvelija’.

”Minun kunniani kirkastaa Isä”

Jeesus sanoi itsestään (Joh 5:30-32; 8:50, 54): ”Minä en pyri toteuttamaan omaa tahtoani, vaan lähettäjäni tahdon. Jos itse todistan puolestani, ei todistukseni ole pätevä. Mutta minusta todistaakin toinen, ja minä tiedän, että todistus, jonka hän minusta antaa, on pätevä. - - En minä ole ihmisten kiitoksen tarpeessa. - - Itse en kysy kunniaani, mutta on toinen, joka kysyy ja tuomitsee. - - Jos minä itse kirkastan kunniaani, se kunnia ei ole minkään arvoinen. Mutta minun kunniani kirkastaa Isä.”

Herran palvelijana Jeesus kantoi kaikkien ihmisten syntien rangaistuksen heidän sijaisenaan heidän puolestaan, jotta Isä Jumala voisi antaa ne heille anteeksi. Apostoli Pietari julistaa siitä lainaten profeetta Jesajan lausumia Herran palvelijasta näin (1 Piet 2:21-25):

Kristus kärsi teidän puolestanne ja jätti teille esikuvan, jotta seuraisitte hänen jälkiään. - Hän ei syntiä tehnyt, hänen suustaan ei valhetta kuultu. - - Itse, omassa ruumiissaan, hän ”kantoi meidän syntimme” ristinpuulle, jotta me kuolisimme pois synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. ”Hänen haavansa ovat teidät parantaneet.” Te olitte ”eksyksissä niin kuin lampaat”, mutta nyt te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan luo.

”On tässä ihme ihasteltavana: on hyvä Paimen uhrikaritsana. Vanhurskas Herra orjan velat maksaa, armahtaa jaksaa.” (Virsi 71:4.)

Meitä apostoli Pietari kehottaa ja samalla lupaa meille (1 Piet 5:5-6): ”Pukeutukaa keskinäiseen nöyryyteen, sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, niin hän ajan tullen korottaa teidät.”

”En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi”

Tämän pyhän ja viikon aihe kirkkovuodessa on Ansaitsematon armo. Se perustuu ensinnäkin Jeesuksen kehotukseen: ”Sanokaa: olemme ansiottomia, arvottomia palvelijoita.” Toiseksi se kaikuu lausumasta, jonka hänen kertomuksessaan tuhlaajapoika sanoo retkiltään palattuaan: ”Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen / en ansaitse sitä, että minua kutsutaan pojaksesi.'” (Luuk 15:21.) Kolmanneksi muuan sadanpäällikkö tuli Jeesuksen luo pyytämään häntä parantamaan hänen halvaantuneen palvelijansa. Kun Jeesus sanoi tulevansa hänen kotiinsa, hän sanoi: "Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee.” (Matt 8:5-8.)

Vaimoni Seijan ja minun rakas ystävä, Göttingenin yliopiston itämaisen kirkkohistorian täysinpalvellut professori Jouko Martikainen järjesti kaksi vuotta sitten 80-vuotispäivänään tieteellisteologisen juhlasymposiumin, jossa asiantuntijoita eri aloilta piti esityksen. Päätökseksi isäntä kertoi elämästään sellaista, mitä me ystävät emme tienneet. Ehdotuksestani hän julkaisi puheensa Perusta-lehdessä. Hän sanoi muun muassa:

Olen usein joutunut syviin vesiin. Niistä vaikein oli - - nuoremman veljeni hukkuminen ollessani 15-vuotias. Kotirantaamme toi kevättulva vuotavan kanootin räyskän. Sitä tilkitsimme ja lähdimme parin kilometrin päähän tapaamaan kaveria. Vuotava kanootti täyttyi kovassa aallokossa, ja me vajosimme hyiseen veteen. Veljeni irtosi otteestani veden alla, ja minä pääsin kaatuneen kanootin päälle turvaan. Siitä minut pelastettiin. Sellaista ei voi muistella kyyneltymättä. Samalla se on nöyrtymisen kovinta koulua.

”Nöyrtyminen on vaikeinta”

Vuosi juhlan jälkeen Jouko Martikainen menetti yllättäen ja riipaisevasti vanhimman lapsensa, 52-vuotiaan pojan, ja puoli vuotta myöhemmin rouvansa viikko sen jälkeen, kun tältä oli diagnosoitu haimasyöpä. Hän jatkoi puheessaan:

Mitä nöyrtyminen on? Se on ensiksikin nöyristelyn vastakohta. Toiseksi - - se on tunnustautumista omaan jumalattomuuteen. Se on ollut ja on minulle vaikeinta. Juuri tässä vaikeudessa olen ymmärtänyt olevani kasvotusten Jumalan kanssa, joka on liian todellinen. - - Jumalaa voi vain paeta voimatta paeta. - - Teologi painii koko ajan Jumalan kanssa, joka on liian todellinen. - - Tässä painissa joutuu joskus syviin vesiin, sysipimeään yöhön, joka on välillä niin synkkä, ettei siitä usko selviävänsä hengissä. Siinä veri punnitaan. Siinä luut rutisevat. Siinä Jumala ottaa mittaa jumalattomuudestani, josta en tahtoisi luopua. - - On vielä sitäkin kovempi nöyrtymisen koulu, sen vaikein aste, se, kun umpijumalattomalle selviää, että minun rentun takia Herra Kristus kärsi puolestani ristinkuoleman ja nousi puolestani kuolleista. - - Sitä enkelitkin mykistyen ihmettelevät eli palvovat Häntä yhdessä meidän kanssamme.

”Kiitos nyt kaikukohon!”

Tässä nöyrtymisen koulussa pelkistyy ensinnäkin, että Jumalan nöyryyttämä ihminen ei voi olla antamatta anteeksi sille, joka on rikkonut häntä vastaan. Vuonna 1918 valkokaartilaiset pakottivat isoäitini, 47-vuotiaan kymmenlapsisen torpparinlesken, leipomaan heille leipää. Hänen vanhin, 20-vuotias poikansa, minun enoni, taisteli punakaartissa ja joutui valkoisten vankileirille mutta selvisi sieltä hengissä. Palatessaan kotitorppaan hän oli vihainen, kun siellä perunat syötäessä kuorittiin. Vankileirillä ne oli syöty kuorineen, jottei niukasta ravinnosta olisi mennyt mitään hukkaan. Minua ei kuitenkaan kasvatettu vihaamaan valkoisia.

Yhteiskunta ei voi antaa anteeksi, sillä se ei ole henkilö: sillä ei ole sydäntä. Yhteiskunta voi vain toteuttaa oikeudenmukaisuutta, ja sen tulee tehdä niin. Yhteiskunnan yksilöiden välillä voi olla rauha vain keskinäisen anteeksiantamisen perusteella. Oikeudenmukaisuuden ja keskinäisen anteeksiantamisen edistämisen mieltä rukoilemme presidentillemme.

Toisen lainalaisuuden ilmaisee apostoli Paavali (2 Kor 10:18): ”Luotettava ei ole se, joka itse suosittelee itseään, vaan se, jota Herra suosittelee.”

Kolmanneksi Jeesus maksaa lupauksensa mukaan aikanaan palvelijalleen palkan armosta, ei ansiosta sanomalla hänelle (Matt 25:21): ”Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!”

Neljänneksi Jeesuksen palvelijan sydämestä ja elämästä pulppuaa loputon kiitollisuus, niin kuin nyt kuulemme kanttorimme Anna Marten laulavan ruotsalaisten runoilija Lina Sandellin ja säveltäjä Albert Lindströmin laulussa 1880-luvulta. Meillä se on kokoelmassa Hengellisiä lauluja ja virsiä (N:o 342). Jos se on tuttu ja kun sävelmä tulee tutuksi, voimme hiljaa hyräillä mukana.

En kaikkea voi luetella, / mit’ armossaan Herrani suo. / Hän siunaapi rakkaudella, / kuin aamulla kasteen hän luo. / En kaikkea voi luetella, / mit’ armossaan Herrani suo.

En tähtösten joukkoa taivaan, / en lahjojaan laskea voi. / Mut synkimpään tuskaan ja vaivaan / ne loistaen lohtua toi. / En tähtösten joukkoa taivaan, / en lahjojaan laskea voi.

En kaikkea voi luetella, / mut kiitos nyt kaikukohon, / kun suurella laupeudella / hän ihmeensä ilmaissut on! / En kaikkea voi luetella, / vaan kiitos se kaikukohon.

(Toinen suomenkielinen muotoilu:

En kaikkea voi luetella, / niin paljon mä Herralta saan. / Hän siunaapi rakkaudella, / kuin aamuisin kasteella maan. / En kaikkea voi luetella, / niin paljon mä Herralta saan.
 
En tähtien joukkoa taivaan, / en lahjojaan laskea voi. / Myös synkimpään tuskaan ja vaivaan
ne loistaen lohtua toi. /En tähtien joukkoa taivaan, /en lahjojaan laskea voi.
 
En kaikkea voi luetella, / vain kiitos nyt kaikukohon, / kun suurella laupeudella / hän ihmeensä ilmaissut on! / En kaikkea voi luetella, vain kiitos nyt kaikukohon.)

 

Virret: 399; 24:5-7; 580:3-4; 43:1, 5-7; 901:1, 4, 7, 9; 224; 265.

« Uutislistaukseen