Uutislistaukseen

Raimo Mäkelän saarna 19.2.2017

Mäkelät kirkossa_THUMB.jpg

”Hyvän siemenen kylväjä on Ihmisen Poika” - ”Siemen on Jumalan sana”

Tämän sunnuntain ja viikon aiheena on Jumalan sanan kylvö. Monilla meistä ei ole kokemusta kylvämisestä eikä sadon korjaamisesta, mutta ilman niitä tuskin voisimme saada syötävää. Pyhän aihe perustuu Jeesuksen vertaukseen kylväjästä. Se on päivän ensimmäisen vuosikerran evankeliumi (Luuk 4:8-15). Toisen vuosikerran evankeliumi Johanneksen evankeliumista (4:31-38) puhuu asiasta hiukan toisista näkökulmista.

Opetuslapset sanoivat Jeesukselle: "Rabbi, tule syömään." Mutta hän sanoi heille: "Minulla on ruokaa, josta te ette tiedä." Opetuslapset kummastelivat keskenään: "Onko joku tuonut hänelle syötävää?" Mutta Jeesus jatkoi: "Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen. Te sanotte: 'Neljä kuuta kylvöstä korjuuseen.' Minä sanon: Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi. Sadonkorjaaja saa palkkansa jo nyt, hän kokoaa satoa iankaikkiseen elämään, ja kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa. Tässä pitää paikkansa sanonta: 'Toinen kylvää, toinen korjaa.' Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät."

Eilen, 18.2., oli uskonpuhdistajamme Martin eli Martti Lutherin kuoleman muistopäivä. Uskonpuhdistuksen juhlavuonna on syytä muistaa sekin hänen syntymäpäivänsä 10.11. ja teesien julkaisemispäivän 31.10. ohella. Hän kuoli 62-vuotiaana 1546 Keski-Saksassa Eislebenin kaupungissa, jossa hän oli myös syntynyt. Nyt hän oli sovittelemassa Hessenin ruhtinaskunnan maakreiviveljesten välejä. Kun hän matkusti sinne kotikaupungistaan Wittenbergistä reessä, hän joutui Saale-joen tulvaan ja vilustui pahasti. Hänellä oli vaikeita sairauksia entuudestaan. Hänelle tuli pian kovia rintakipuja. Hän uskoi kuolevansa.

Martin valmistautui kuolemaan rukoilemalla ja kuuntelemalla Raamattua: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh 3:16). ”Jumala on meille pelastuksen Jumala. Herra, Herra pelastaa kuolemasta.” (Ps 68:21.) Hän lausui saman iltarukouksen (Ps 31:6) kuin Jeesus viimeisinä sanoinaan ristillä (Luuk 23:46): ”Sinun käsiisi minä uskon henkeni. Herra, sinä lunastat minut vapaaksi, sinä uskollinen Jumala.” Sitten Martin vaikeni.

Paikalla olivat Lutherin professoritoveri Justus Jonas Wittenbergistä ja linnansaarnaaja Michael Coelius lähiseudulta Mansfeldista. He huusivat hänelle kovalla äänellä: ”Kunnioitettu isä, tahdotteko kuolla horjumatta Kristuksen ja sen opin varassa, jota olette julistanut?” Kuului selvä vastaus: ”Tahdon.” Sitten hän kuoli.

Lutherin vuoteesta löydettiin lappunen, johon hän oli kirjoittanut viimeiset sanansa. Hän viittaa niissä puolentoista tuhannen vuoden takaiseen Roomaan, sen kuuluisimpaan runoilijaan Vergiliukseen ja sen tunnettuun valtiomieheen ja filosofiin Ciceroon ja sanoo:

Mitä [roomalainen runoilija] Vergilius tarkoittaa runoelmissaan Bucolica (’Paimenlaulut’) ja Georgica (’Maanviljelysrunot’), sitä ei kukaan voi ymmärtää olematta viisi vuotta paimenena tai maanviljelijänä.  [Roomalaisen valtiomiehen] Ciceron kirjeitä ei mielestäni kukaan ymmärrä toimimatta 20 vuotta jossakin huomattavassa valtion virassa. Raamattua älköön kukaan luulko tuntevansa tarpeeksi, vaikka olisi sata vuotta johtanut seurakuntia profeettojen kanssa. Siksi ovat ensinnäkin Johannes Kastaja, toiseksi Kristus ja kolmanneksi apostolit suunnattoman ihmeellisiä. Älä kajoa tähän jumalalliseen Aeneis-runoelmaan (= Raamattuun), vaan kunnioita kumartaen sen jalanjälkiä. Totta tosiaan: me olemme kerjäläisiä!

Luther oli ollut Jumalan sanan kylväjä, kuin ainakin maanviljelijä, jonka työtä hän suuresti arvosti. Jotain hänen kylvöstään oli jo kypsynyt sadoksi, jonka hänkin saattoi nähdä, mutta hän ei aavistanut, mikä mullistava ja uutta luova merkitys hänen työllään tuli olemaan. Sehän jatkuu yhä. Hänen vaivannäkönsä oli ankara. Sen hedelmiä ovat päässeet korjaamaan toiset, heidän joukossaan mekin.

Kuollessaan Luther ei kuitenkaan turvautunut tekemäänsä kylvötyöhön eikä näkemäänsä satoon, ei hengelliseen kokemukseensa, ei rukoukseensa, ei edes uskoonsa, ei mihinkään, mikä oli hänessä itsessään. Hän turvautui vain sellaiseen, mikä oli kokonaan hänen ulkopuolellaan, siihen siemeneen, jonka kylväminen oli hänen tehtävänsä, eli Jumalan sanaan. Hän ei ollut se siemen, ei hänen kokemuksensa, eivät hänen mielipiteensä.

Siemen, Jumalan sana, Raamattu, oli kyllä tullut Lutherin sydämeen ja kokemukseksi. Hänhän viittaa siihen kirjoituksessaankin: vasta se, joka on johtanut Jumalan seurakuntaa vuosikymmenien ajan Raamatun mukaisesti, on tullut kokemuksesta ymmärtämään Raamattua. Kokemus tavallaan vahvistaa Sanan. Kristillinen usko on syvästi kokemuksellista. Luther oli täysin riippuvainen Jumalan sanasta, mutta siemen, Jumalan sana, oli hänestä riippumatonta. Siksi hän sai siitä avun viimeisilläkin hetkillään. Vielä puoli tuhatta vuotta myöhemmin se on meillekin kouriintuntuva apu, kun kuolemamme koittaa. Siksi meidän kannattaa siitä kuulla.

Kun siemen kulki Lutherin lävitse, siihen tarttui hänestä aineksia, jotka olivat sille vieraita, jopa sille vastakkaisia, pahimpana hänen myöhäiskirjassaan oleva juutalaisviha, joka peitti varjoonsa hänen aikaisemman myönteisen asenteensa juutalaisia kohtaan ja hänen halunsa saattaa evankeliumi Jeesuksesta juutalaisille. Hänen varsinainen sanomansa oli kuitenkin Jeesus, jonka Isä Jumala oli lähettänyt kaikille pelastukseksi ja jonka Raamattu väittää kaikille kaikkialla, niin juutalaisille, saksalaisille kuin suomalaisille. Siksi ”Raamatun jalanjälkiä on kumartaen kunnioitettava”.

Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumin välittämässä selityksessään vertaustensa kylväjästä (13:37): ”Mies, joka kylvi hyvää siementä, on Ihmisen Poika.” Tällä Jeesus tarkoitti itseään. Kuolemansa kynnyksellä hän Johanneksen evankeliumin mukaan (12:24) sanoi: ”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.” Tällä siemenjyvällä hän tarkoitti itseään. Johanneksen evankeliumin alku nimittää Jeesusta Sanaksi, Jumalan sanaksi, joka tuli lihaksi eli syntyi ihmiseksi. Näin Jeesus on sekä Isän lähettämä kylväjä että siemen, jonka hän itse kylvää. Siemenen oli kuoltava. Jeesus viittaa siihen sanoessaan päivän evankeliumissa: ”Vien lähettäjäni työn päätökseen.” Ristillä riippuessaan hän sitten sanoi: ”Se on täytetty” (Joh 19:30). Työ oli tehty, siemen oli kuollut.

Päivän evankeliumissa Jeesus puhuu vaivannäkemisestä. Perimmäinen ja ensimmäinen vaivannäkijä oli hän itse. Sen huipentuma tai suurin syvyys oli ristillä, kun hän murskautui vaivan alle toisten sijaisena. Pitkäperjantaivirtemme (50) kysyy järkyttyneenä: ”Kellä vaiva sellainen / ollut on kuin Jeesuksen?” Virsi vastaa: ”Sillä vaiva sellainen / ollut on vain Jeesuksen.”

Päivän evankeliumissa Jeesuksen opetuslapset palasivat Samarian kaupungista Jeesuksen luo kaivolle kaupungin ulkopuolelle ja toivat ruokaa. Jeesus ei kuitenkaan koskenut siihen, vaan sanoi, että hänellä jo oli ruokaa, josta he eivät tienneet. Kun ”Jeesus oli autiomaassa Paholaisen kiusattavana ja hän oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, hänen vihdoin tuli nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: ’Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi.’ Mutta Jeesus vastasi: ’On kirjoitettu: Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.'" (Matt 4:1-4.)

Jeesus tarvitsi ruokaa niin kuin jokainen ihminen, mutta se yksin ei riitä. Ihminen tarvitsee Jumalan sanaa. Jeesus sanoo tässä ravinnokseen sitä, että hän täyttää lähettäjänsä tahdon. Me, sinä ja minä, emme elä siitä, että teemme Jumalan tahdon, sillä emme voi tehdä sitä emmekä tahdo tehdä sitä. Vain Jeesus on toteuttanut Jumalan tahdon eli elänyt siitä. Senkin hän teki toisten puolesta ja toisten hyväksi, meidän puolestamme, sinun puolestasi ja minun puolestani.

Jeesus sanoi opetuslapsilleen, että hänen Isänsä oli lähettänyt hänet maailmaan tätä varten ja hän oli kuuliainen Isälle suostuessaan siihen, mitä siitä seurasi. Viimeisenä iltanaan hän opetuslastensa seurassa rukoili Isäänsä: ”Niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät” (Joh 17:18). Jeesus kylvi ja yhä kylvää sanaansa, jonka apostolit veivät kaikkeen maailmaan. Jeesuksen seuraajat kylvivät ja kylvävät, leikkasivat ja leikkaavat kukin aikanaan. Satoa ovat ne, joka uskovat Jeesukseen.

Suuri sadonkorjuujuhla on Jeesuksen tullessa takaisin ja ylösnousemuksessa ja ikuisen kirkkauden valtakunnan alkaessa. Silloin ”kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa”. Apostoli Paavali kirjoitti Korintin seurakunnalle Kreikkaan (1 Kor 3:6-9.): ”Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun. Istuttaja ei siis ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun. Istuttaja ja kastelija ovat samassa työssä, mutta kumpikin saa palkan oman työnsä mukaan. Me olemme Jumalan työtovereita, te olette Jumalan pelto.”

Kymmenen vuotta Lutherin kuoleman jälkeen, vuonna 1556 hänen suomalainen oppilaansa, meidän uskonpuhdistajamme Mikael Agricola runoili latinaksi keskiaikaisen hymnin pohjalta virren Nyt soikoon taivas kiitostaan (N:o 420), josta juuri lauloimme ja johon jumalanpalveluksemme päättyy. Mekin olemme päässeet korjaamaan Martinin ja Mikaelin kylvön satoa ikuiseksi elämäksemme. Meidätkin Jeesus on kutsunut kylvämään heidän kanssaan ja heidän tavallaan.

Virret: 358; 133; 420:1-6; 211; 229; 227; 420:9.

2017-02-19 18:07:44.0